Jäähyväisiä

Huomaa, että alitajunta vähintään alkaa pikkuhiljaa aavistella, että suuri mullistus on tuloillaan. Mieli on ääriherkkä. Tänään vein pojan viimeistä päivää perhepäivähoitajalle, ja nyt pidättelin kyyneleitä siksi, että kerta on viimeinen ja tämä kausi loppuu toistaiseksi hänen elämässään. Poika ojensi reippaasti heti ovella Muumi-kortin, jonka olimme eilen yhdessä kirjoittaneet, ja hoitaja halasi häntä (minusta hänkin hieman liikuttui). Itse annoin eilen ostamamme ison kanervan suurine ruukkuineen, josta poika kommentoi, että se on hirmu painava (ominaisuus oli koitua hänen mielestään ensin myös ostoaikeen esteeksi). Sitten poika meni sisään, nappasi sormikkaat käsistään ja vilkutti minulle vakavan näköisenä, kuin itsekin ymmärtäen, että käsillä oli merkittävä hetki.

Hassu juttu, miten mieli muuttuu ja ajatukset samoin. Tammikuun alussa olin kauhuissani, kun vein pojan vieraalle perhepäivähoitajalle ensi kerran ja menin lähes parin vuoden tauon jälkeen töihin. Olimme toki käyneet siellä tutustumassa, mutta vieras paikka se oli yhtä kaikki. Minusta oli suorastaan järkyttävää, että yhteiskunta on rakentunut niin, etteivät vanhemmat voi hoitaa omia lapsiaan vaan joutuvat sysäämään heidät kodin ulkopuolelle vieraiden niskoille. Se oli minusta käsittämätöntä. Poika sopeutui hoitoon kuitenkin nopeasti, eikä häntä tarvinnut koskaan houkutella lähtemään sinne. Perhepäivähoito oli tuolloin vähän reilu 1v7kk:n ikäiselle pikkuiselle juuri oikea ratkaisu, etenkin, kun täti oli nuori ja reipas ja kasvatuksellisine ajatuksineen samoilla linjoilla. Paikka vaihtui kesällä, mutta tämäkin täti oli edellä kuvatun kaltainen ja pojalle myös ennestään tuttu, sillä hän toimi samalla alueella ja hoitolapset olivat leikkineet yhdessä päivittäin puistossa.

Juuri tämä kohta minut vetääkin haikeaksi. Toisesta hoitolapsesta (kyllä, paikassa on ollut viime viikot pojan lisäksi ainoastaan yksi seitsemän kuukautta nuorempi tyttö) on tullut hänelle selvästi hyvä leikkikaveri, jonka kanssa hän voi olla täysin oma itsensä. Välillä he ovat hassutelleet, välillä kinastelleet, ja eilen poika sanoi, että tyttö on hänen ystävänsä ja hän rakastaa tätä. Onko oikein, että vanhempi ensin sysää pikkuisen lapsen maailmaan, jossa hän parhaansa mukaan solmii sosiaalisia suhteita, ja tempaisee hänet sitten taas niistä erilleen? Hyvä esimerkki tästä saatiin pari viikoa sitten, kun osallistuimme kaupungin tarjoamaan lasten liikunnan ihmemaahan. Siellä sattui olemaan pojan paras hoitokaveri edelliseltä tädiltä, ja voi sitä riemua, mikä lasten kasvoilta kuvastui, kun he huomasivat toisensa! Nyt lohduttaudun sillä, että minäkin voin mennä pojan kanssa aamupäivisin läheiseen puistoon, jonne perhepäivähoitajat lasten kanssa päivittäin menevät. Siellä hän saa tavata tätä pikkuista tyttöä, jonka kanssa hän eilenkin juoksi peräkanaa ja hihkui ilosta, kun menin poikaa iltapäivällä hakemaan.

Äitiys on luopumista. Olen jo nyt, tässä pikkulapsivaiheessa, hyvin tietoinen, että poika on oma yksilönsä ja minun oikeuteni on opastaa häntä oikeaksi katsomallani tiellä yhdessä hänen isänsä kanssa. Mutta minä en voi elää pojan puolesta, ripustautua häneen ja tehdä hänen puolestaan suuria päätöksiä. Minä en omista häntä. Voin vain nauttia siitä, että saan nämä varhaisvuodet seurata hänen elämäänsä läheltä ja tarjota hänelle turvallisen lapsuuden. 

Tänään olen lähettänyt kuva-arvoituksen miehelle töihin…

…ja huuhdellut nenäonteloitani upouudella sarvikuonolla, jonka on joku maailmanparantaja joskus keksinyt.