Jaksaa, jaksaa!
Meidän vauvamme on nyt seitsemän kuukautta ja kymmenen päivää. Hän syö edelleen tissiä pääravinnokseen. Olisikohan jokin tyttöjen juttu, ettei kiinteä ruoka mene alas niin sujuvasti kuin esikoisella, joka sattuu olemaan poika. Muistaakseni esikoisen kiinteiden aloitukseen ei liittynyt suurtakaan dramatiikkaa. Olen varma, että muistaisin, sillä esikoisen kanssa yleensä kaikki uusi oli täynnänsä suurta dramatiikkaa (vanhempien mielestä). Kiinteisiin totuttelu 5,5 kuukauden iässä alkoi kuitenkin hyvin, mielestäni hänen suunsa aukesi kerta toisensa jälkeen kuin linnunpojalla, mitä sitten ikinä olimmekin tarjoamassa.
No, nyt on toisin. Maistelut aloitettiin suurin piirtein samassa iässä tälläkin kerralla, mutta nyt suu on pysynyt paljon pidempään ja päättäväisemmin supussa. Muksun kaurapuuro hedelmäsoseella on onneksi alkanut upota sekä aamulla että illalla, mutta määrällisesti edelleen hyvin vaihtelevasti. Joka kerralla menee sentään jotakin. Hedelmäsoseet maittavat useimmiten hyvin, ja olemme tarjonneet avokätisesti myös sormiruokia, joten voisi sanoa, että tyttösemme syö puoleksi soseita ja puoleksi sormiruokia. Mutta ne ruokasoseet (peruna, porkkana, liha jne.), ne teettävät työtä ja tuskaa. Järjetöntä maanittelua ja lusikan sohimista. En luota itseeni vielä sormiruokavanhempana riittävästi, että uskoisin lapsosen saavan omin sormineen riittävästi ravintoa sisäänsä, ja puuro pysyy hamaan tappiin saakka lusikassa. Sitä liisteriä meillä EI sormiruokailla.
Joka tapauksessa, pointtini oli se, että koska esikoisemme alkoi syödä pontevammin heti alkuunsa, myös hänen yöunensa pitenivät nopeammin. Tässä vaiheessa hän pärjäsi muistaakseni jo hienosti vain yhdellä yösyötöllä, joka ajoittui jonnekin aamuneljän, -viiden tuntumaan. Sitäpaitsi hänellä oli tuo maaginen esine, tutti, jolla hänet sai tainnutettua nopeasti takaisin uneen, jos hän siitä kesken kaiken havahtuikin.
Nyt ei ole tuttia, ei, enkä sitä muuten kaipaisikaan, mutta meillä ei typyä tainnuteta mitenkään takaisin uneen, jos hän siitä pari tuntia nukahtamisensa jälkeen herää. Hän nimittäin nukahtaa t-o-d-e-l-l-a helposti verrattuna esikoiseen, jonka sängyn reunalla roikuttiin joskus lähemmäs tuntikin, hermot tyystin riekaleina ja lihasmuisti valppaana hiippailemaan huoneesta siten, että yksikään kohta lattiassa tai portaissa ei narahda. Tyttö jää usein nukahtamaan ihan itsekseen, ja jos hän silittelyapua tarvitseekin, keskimäärin viisi minuuttia riittää. Se sujuu siis kuin unelma. Mutta. Hän herää edelleen kaksi kertaa yössä syömään. Olimme jo vaiheessa, jossa ensiherätys oli vasta kahden – kolmen aikoihin, tai joskus jopa neljältä. Nyt ollaan taas kahdentoista – yhden herätyksessä eli nälkä iskee silloin, kun vanhemmat ovat juuri vaipuneet uneen ja joutuvat kiskomaan itsensä lyijynraskaasta olotilasta valveille. Vaikka imetys sujuu hienosti ja vauva nukahtaa saman tien syötyään, kuten myös minä, alkaa runsaan seitsemän kuukauden jokaöinen monituinen heräily vaatia veronsa.
Vaikka arki itsessään rullaisi suht ookoosti eteenpäin, heti kun tulee jotakin tavallisesta poikkeavaa ja ylimääräistä tai parina yönä yösyöttöjen lisäksi joutuu heräämään esikoisen painajaisiin tai ulkoa kantautuvaan mustarastaan aamuvarhaiskonserttiin, väsymys alkaa painaa vähän liikaa. Nyt meinaan väsyttää, ja väsyttääkin niin paljon, että aamulla piti oikein pinnistää, että muistin, miksi jääkaapin ovi lepatti avoimena ja mitäköhän muuta minun piti juuri tehdä. Viime viikolla oli esikoisen kolmivuotissynttärit ja kaverijuhlat, jotka teettivät melko lailla ylimääräistä, oli kolmipäiväinen sirkuskurssi ja yllättävä säätilan muutos eli helle, josta en suin surminkaan halua sanoa pahaa sanaa. Lisäksi personal trainerin laatima viikko-ohjelma vaati veronsa, mutta toteutin liikuntaharjoitteet suurimmaksi osaksi niin, että juoksin tuplarattaiden kanssa puistotädille ja takaisin x 2 päivässä.
Ehkä vaadin itseltäni liikaa, mutta en haluaisi tinkiäkään. Imettämistä en ainakaan lopeta. Ja tassuttelu ei todellakaan rauhoita meillä, päinvastoin, vauva suorastaan suivaantuu, jos häntä alkaa yöllä lääppiä. Ja mieluummin tungen tissin suuhun samalla sekunnilla kun vauva sitä pyytää, imetän kymmenisen minuuttia ja laitan hänet takaisin nukkumaan, kun roikun pinnasängyn laidalla ja yritän kosketuksen rauhoittavalla vaikutuksella saada hänet takaisin unen hellään huomaan. (Tässä ehkä joku lukija voi olla huomaavinaan pienen sarkastisen sävyn, joka osuu aivan oikeaan.)
Lohduttaudun sillä, että muutama kuukausi menee nopeasti, yöherätyksiä ei ole kuitenkaan imettämisen vuoksi kahta enempää, ja tämä aika ei koskaan enää palaa.
Salama-kakkuahan täälläkin tietysti toivottiin.
Muu teema toiveen mukaan.
Ja sitten niitä pöllöjä, jonka idean kopioin täältä.