Jänskättää jänskättää!

 

Nyt olen valmistautunut tulevaan koitokseen vuokraamalla minulle ennen tuntemattoman TENS-laitteen.

Kun pikkumies on saatu untenmaille, on pakko viimein tulla purkamaan jännitystä tänne. Nimittäin kyllä se niin vain on, että nyt, 38+0 ollessa mittarissa, jännittää. Jännitys ei ole ehkä vielä sellaista käsin kosketeltavaa jännitystä, joka kourisi vatsassa, mutta sellaista ajatuksiin jatkuvasti tunkevaa jännitystä se jo on. Pojalta tarttui flunssa sunnuntaina ja lähestulkoon kaatoi maanantaiksi ja tiistaiksi petiin. Onneksi nyt, ennen kuin ollaan tositoimissa. Olisin ollut siinä kunnossa synnyttäessä ihan raato.

Olen yrittänyt järkeistää jännitystä. Viime kerralla jännitys oli sellaista uteliasta jännitystä, että sinne mennään ja katsotaan, mitä tulee. Kipua en pelkää, ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys, ainakin olen kokenut elämäni aikana monenlaista kipua ja olen sen pystynyt sietämään. Pahin kipu ennen synnytystä lienee ollut silloin, kun kaaduin pyörällä (ilman vauhtia lahkeen jäätyä kiinni juomapullotelineeseen) ja löin häpyluuni ohjaustankoon. Se meni turraksi, ja minä menin töihin, kun en tajunnut, miten pahasti olin satuttanut. Sieltä oli sitten valtimo revennyt häpyluun alta, ja kun lähdin työpöytäni äärestä parin tunnin jälkeen käymään kahvilla, veri pääsi vapaasti virtaamaan kudoksiin. Se kipu oli kammottavaa, joka yltyi samalla tavoin kuin synnytyskipukin, mutta koska en tiennyt mistä se johtuu, menin jonkinlaiseen kipusokkiin ja jatkoin työpäivääni niin kuin mikään ei olisi vialla. Muistan kyllä seisseeni vessassa pitkän tovin puristaen lavuaaria rystyset valkoisina ja tuijottaneeni kasvot kalpeina peiliin hien valuessa ohimoilta. Toivoin silloin, että kipu saisi minut pyörtymään, mutta ei se saanut. Todettakoon lyhyesti, että vietin onnettomuuden jälkeen lopulta kaksi viikkoa sairaalassa ja koin kolme leikkausta. Mutta sinne kun pääsin, tropit olivat melkoisen hyvät.

Viimeksi ollessani raskaana, kävin säännöllisesti toisesta kolmanneksesta loppuun asti äitiysjoogassa. Tosi paikan tullen siitä ei ollut lopulta mitään hyötyä. Supistuskivut yllättivät kokonaisvaltaisuudellaan ja hyökyivät yli voimallaan. Olin ehkä kuvitellut pääseväni suihkuun ja liikkumaan, koska uskoin niiden helpottavan oloani. Sen sijaan jouduin kärvistelemään tuntikausia sydänkäyrälaitteessa, koska vauvan sydänäänissä oli kuulemma alusta asti nähtävissä napanuorapiikeiksi kutsuttavia heittelyjä, jotka antoivat osviittaa siitä, että hänellä on napanuora kiertyneenä kaulan ympärille. Tätä minulle ei missään vaiheessa kerrottu (varmaan haluttiin suojella ensisynnyttäjää paniikkikohtaukselta). Vasta nyt kakkoskierroksella neuvolassa, kun otin jännitykseni puheeksi, lääkäri luki papereista, että kiireelliselle sektiolle ei tainnut olla muuta syytä kuin sydänäänten heittelyt ja minun hidas avautumiseni sekä lopulta epiduraalin romahduttamat sydänäänet. Eli siis minussa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, tarjonta oli ok jne.

Kipu tosiaan yllätti, vaikka taistelin sitä vastaan pitkät pätkät ilokaasun ja akupunktioneulojen voimin. Otin supistuksia vastaan kuitenkin jotenkin väärin jännittämällä, jolloin avautuminen eteni hyvin hitaasti. Aikaa ennen sektiota meni noin 17 tuntia, eikä mikään neste eikä kiinteä pysynyt sisällä. Muistan, kun kävin vessassa, ja pöntöltä noustessani tunsin räjähtäväni kappaleiksi. No joo. Se oli melkoista.

Sanomattakin selvää, että toivoisin nyt jotakin aivan toisenlaista kokemusta. Kivun määrä tuskin enää voi kasvaa, tai sitten taju lähtee. Toivon vähemmän dramatiikkaa ja enemmän varmuutta, että kaikki etenee niin kuin pitääkin. Ja ettei se synnytys alkaisi välttämättä yötä vasten, niin kuin viimeksi. Silloin säännöllisiä supistuksia alkoi tulla kahdeksan maissa illalla, ja vielä ennen yhtätoista kävelimme miehen kanssa lähikauppaan ostamaan jätskit. Sen jälkeen yritin maata sängyssä tunnin, kunnes totesin, etten pääse enää kipua pakoon. Yötä vasten alkavat supistukset ovat silti melko pieni murhe.

Toivon, etten joudu leikkaukseen ja että en repeä aivan kappaleiksi. Toivon, että pääsen ponnistamaan, ja saan sen onnistumisesta palkinnoksi syliini terveen vauvan heti maratonin jälkeen. (Olen muuten juossut maratonin kolmesti ja voin väittää, että se on synnytykseen verrattuna linnunmaitoa.) Toivon, että saan synnytyksestä onnistumisen kokemuksen. Ja että pystyn toivottamaan uuden pienokaisen tervetulleeksi ihan sataprosenttisesti eikä niin, että tärisen edelleen puudutusaineen aiheuttamassa horkassa jalat tunnottomina vauva rinnalla tuskaillen, palautuuko tunto jalkoihini enää koskaan vai onko jokin mennyt pieleen. 

Nämä kuulostavat pieniltä asioilta sen rinnalla, mikä niin monella muulla on mennyt synnytyksessä peruuttamattomasti vikaan. Minulle se on kuitenkin tähänastisen elämäni järisyttävin kokemus, enkä edes halua ryhtyä vertailemaan sitä muihin.

Mutta vielä synnytystäkin enemmän minua jännittää kotona odottava arki kahden pienen kanssa. Vaikka siitä tiedänkin, että sen opin ja minä pärjään, ihan kuten kaikessa aina ennenkin.

Onneksi jännitys pysyy aisoissa, kun touhuaa pikkumiehen kanssa ja poimii pihalta vaikka epäilyttäviä sieniä…

…jotka voi sitten talloa maahan, jotta niitä kukaan muukaan ei erehtyisi pistämään suihinsa.