Kiireinenkö?

Saatan olla melko kiireinen nykyään. Aikaa on tietysti yhtä paljon kuin ennenkin, mutta alle kaksikuinen vauva ja kaksijapuolivuotias poikanen pitävät huolen, että ennakoitavuus ja suunnitelmallisuus nykyajankäytössäni ovat tällä hetkellä melko kaukana arjesta. En siis voi päättää, että istahdanpa nyt alas ja päivitän blogia silloin, kun olisi kirjoittamiseen hyvä flow. Ja kun sopiva tauko tulee, täytän sen usein muilla askareilla, kuten pyykin viikkaamisella kaappiin tai astianpesukoneen tyhjentämisellä. Se ei suinkaan tarkoita, että bloggaaminen olisi mielestäni vähempiarvoista, se vain tuppaa jäämään taka-alalle, kun päivittäisiä toimia arvotetaan. Mikä on tietysti jokaisen bloginpitäjän dilemma. Mutta sanonpa vain, että vielä vähän aikaa sitten, kun olin työelämässä, päivittämiselle löytyi huomattavasti helpommin aikaa vaikka siellä työtehtävien välissä…

Vauva on edelleen hyväkäytöksinen ja -tapainen. Hän nukkuu pitkiä unia päivisin ja öisin, yöllä syötän häntä kerran tai kaksi sen mukaan, koska hän nukahtaa (usein vasta kello 23 – 23.30, eilen yllättäen jo 22.30). Hän itkee yleensä vain nälkäänsä, väsyään tai sylikaipuutaan. Ja maailman suloisimpia hymyjä olen alkanut saada vajaa kaksi viikkoa sitten, kun vauva tuli neljän viikon ikään. Nyt hän on jo paria päivää vaille kuusi viikkoa!

Päivät rytmittyvät esikoisen puistoilun mukaan. Viemme vauvan kanssa tuplarattailla pojan puistotätien huomaan aamukymmeneltä (Phil&Tedsit ovat jumalan lahja kaikille maailman pikkulasten äideille!), käymme kotona ja haemme pojan kotiin. Nykyään takastulomatka kestää kauemmin, koska poika haluaa kävellä puisto-osuuden, käymme ruokkimassa Jaaninojassa päivystäviä sorsia, ja tietysti jokaikinen lätäkkö matkan varrelta pitää läiskyttää läpi. Toisinaan myös lähes kaikkien puisto pudonneiden oksien tyyppiominaisuudet on tutkittava läpikotaisin. Vauva nukkuu usein katkeamatta koko ajan ja jatkaa vielä kotona parvekkeella niin, että saan ruokittua pojan, luettua hänelle sadun ja laitettua päiväunille. Tämä tapahtuu päivinä, jolloin kaikki menee putkeen. On myös päiviä, jolloin mikään ei mene putkeen. Silloin muistutan itseäni, että tämä on nyt minun työni ja leipätyössänikin louhoksella on päiviä, jolloin tekisi mieli huutaa ja kovaa. Täällä kotona kehtaa paremmin mutta yritän pysytellä tyynenä.

Minulle itselleni on ollut vaikeinta kenties esikoisen ja minun yhteisen ajan väheneminen ja muuttuminen. Nyt alan olla jo tottunut uuteen vaiheeseen, mutta etenkin alussa surin sitä, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Se oli ehkä ennemminkin haikeutta eikä surua, koska aina uuteen astuminen ja vanhan hyvästeleminen herättää samanlaisia tunteita. Yritän edelleen ottaa pojan huomioon niin hyvin kuin vain voin. Luemme hänelle päiväuni- ja iltasadun, käymme ulkona leikkimässä, leivomme ja käymme uimassa. Hassuttelemme. Esikoinen tykkää vauvasta ja haluaa silittää tätä. Häntä pitää opastaa, miten hellästi vauvaa pitää käsitellä ja että vauvalle ei saa huutaa jos vauva itkee.  Vauva on hänen mielestään söpö. 

Hassu juttu muuten, että ennen vauvan syntymää sitä pelkää ja kauhistelee, mitä tästäkin tulee, miksi meidän piti hankkia vielä yksi lapsi, kun kaikki oli jo niin helppoa yhden puhumaan oppineen kanssa, ja sitten kun vauva syntyy, ei voisi enää kuvitellakaan elämää ilman häntä. On myös hauskaa, että kun olen jutellut ikäeroista erilaisissa tilanteissa olevien äitien kanssa, jokaisen mielestä heidän lastensa ikäero on paras. Niinhän sen kuuluukin olla! Samoin meillä. Parasta juuri meille on kaksi lasta, joiden ikäero on kaksi vuotta ja viisi päivää vaille viisi kuukautta.

Pikkumies uskaltautui pukin juttusille Vanhan Suurtorin joulumarkkinoilla. Lahjatoive oli selvä: auto.

Näitä ihania hymyjä satelee päivittäin.