Kuinka paljon lastaan voi rakastaa
Seuraa kysymys: voiko lastaan rakastaa niin paljon että sattuu? Vastaus: helposti.
(Pidän ansaitun (?) vapaan haastemenneisyysmuisteloista ja keskityn hetkeksi tähän päivään.)
Eli siis rakkaudestani oman lapseeni. Olenhan minä mieheenkin rakastuessani luullut pakahtuvani, mutta se on silti erilaista rakkautta kuin rakkaus omaan lapseen. Oman lapsen rakastamista on vaikea sanoin selittää, mutta yritän kuitenkin. Se tuntuu siltä, että samaan aikaan haluaisi suojella sitä pientä olentoa kaikelta maailman hirvittävyydeltä aina ja ikuisesti, puolustaa kaikelta havaittavissa olevalta pienimmältäkin vääryydeltä, ilmeeltä, äänensävyltäkin. Sitä haluaisi, että lapsi on aina sellainen kuin se on kaikessa viattomuudessaan, vilpittömyydessään, herkkyydessään, ennen kuin maailma ja eletty elämä jättävät siihen jälkensä ja kuvansa.
Ja samalla sitä haluaisi, että osaisi antaa lapselleen juuri hänelle kaikista sopivimmat eväät ja opit matkalle, jonka toivoo olevan ennen kaikkea onnellinen, mutta myös sävytetty monilla elämisen vivahteilla. Jotta hänen elämäänsä mahtuisi sopiva annos onnea ja onnistumista, rohkeutta, valppautta, hellyyttä ja herkkyyttä, nöyryyttä, välittämistä ja toisten huomioonottamista, pieniä kullanarvoisia hetkiä, rakkautta, kamppailua ja ponnistelua, sisukkuutta, sopivasti vaikeuksia, jotka on tehty voitettaviksi ja paljon paljon lujaa tahtoa.
Samalla minä jännitän, miten ikinä osaan rakastaa kohdussani kasvavaa lasta niin paljon kuin ensimmäistäni, joka teki minusta äidin ja miehestä isän, meistä vanhemmat. Jonka kanssa opin itsestäni miljoona ja taas miljoona asiaa, kauniita ja rumia, hienoja ja kamalia. Ja samalla tiedän, että rakkautta riittää toki molemmille, ja enemmänkin, niin paljon kuin tarvitaan, mutta sellaisia sitä miettii, kun on äiti ja tulossa toistamiseen äidiksi. Äitiys – jotakin mistä ei voi olla mitään käsitystä ennen kuin sen kokee.
Tänä aamuna, kun runsaan kahden viikon loman jälkeen minun piti mennä jälleen töihin ja pojan hoitoon, ja vieläpä uuteen hoitoon, koska vanha hoitotäti lopetti ja siirtyi päiväkotiin, tunsin jälleen miltei käsinkosketeltavaa kipua, kun ajattelin, miten paljon pikkumiestäni rakastankaan. Kuvittele, että sinut tuupattaisiin uuteen työpaikkaan ohjeistuksena: Ole reipas. Syö nätisti. Leiki kiltisti. Nuku kun on sen aika. Vailla mitään tietoa, ketkä ovat leikkikavereitasi tai mitkä ovat talon tavat. Mutta niin se pieni vain selviytyy ja sopeutuu ja leikkii missä vain pikkuautoja (tai isoja!) on näköpiirissä.
Jos olen hetkeäkään miettinyt, miten keksin riittävästi ohjelmaa tai jaksan ”viihdyttää” kaksivuotiastani, kun vauva tulee, enää en. Olen varmaakin varmempi, että meidän kaikkien paikkamme on juurikin kotona, yhdessä, perheenä. Toisiimme tutustuen, toisistamme nauttien ja väliin hermostuen. Tuolla pikkukaverilla on sellaiset jutut, että ne pitävät minut taatusti hetkessä kiinni ja vireänä, kun vaihdan vaippaa ja työnnän tissiä vauvan suuhun.
Ja siinä samassa saan aikalisän ikuisessa yt-pyörässä pyörivästä työelämästä.
