Kuka niitä lapsia kasvattaa elleivät omat vanhemmat
Olemme keskustelleet parivuotiaiden lasten käyttäytymisestä ja toisten lasten kohtelemisesta. Ja siitä, miten heidän vanhempansa puuttuvat lastensa oikkuihin ja yllättäviin reaktioihin, kun pikkuiset eivät vielä tiedä, miten maailma makaa. Keskustelu sai alkunsa, kun eräs kaksivuotiaan tytön äiti kyseli, miten muut olisivat reagoineet tilanteessa, jossa noin 2,5-vuotias pikkumies oli yllättäen tullut uimarannalla tytön luo ja lyönyt tätä. Vieressä istuneet pojan vanhemmat eivät puuttuneet tilanteeseen mitenkään, eivät edes kääntyneet katsomaan. Tytön äiti oli sitten torunut poikaa ja sanonut, että ei saa lyödä. Poika oli alkanut nauraa, tyttö itkeä.
Minusta kuvio sivustakatsottuna näyttää melko lailla päivänselvältä. Tietysti on helppo vierestä huudella tuntematta pojan ja vanhempien taustoja, ja siksi siirtäisinkin pohdiskelun yleisemmälle tasolle. Kaksivuotias on vielä aivan pieni lapsi, jolta ei voi odottaa kaikkien tapojen tuntemusta ja noudattamista oma-aloitteisesti. Siksi hän tarvitsee avukseen vanhempiaan oppiakseen toimimaan maailmassa ja sosiaalisissa tilanteissa. Jos hän lähestyy toista lasta fyysisesti, niin että toinen lapsi pelästyy, tottakai lapsen vanhempien pitää rientää hänen tuekseen kertomaan, että ei saa koskea niin kovakouraisesti, toista voi sattua tai ainakin hän voi pelästyä, mutta minä voin tulla sanomaan kanssasi hänelle heippa, jos haluat tutustua häneen. Lapselle pitää pystyä tehdä selväksi, että toista lasta ei saa lyödä tai töniä, vaikka tämä veisikin lelun kädestä. Tässäkin tarvitaan vanhempien apua. Jos toinen lapsi alituiseen vie lelun toiselta kesken leikkien, se pitää estää heti. Muuten hän oppii, että on ihan ok ottaa toisilta silloin, kun itse haluaa, ja jatkaa samanlaista toimintaansa.
En ymmärrä vanhempia, jotka ehdoin tahdoin tekevät karhunpalveluksen omille lapsilleen jättämällä huomiotta hänen huonot tapansa. Mietin, että eivätkö he välitä (bad), eivätkö he uskalla puuttua raivokohtauksen pelossa (bad), ajattelevatko he, että he antavat lapsensa hoitaa tällaiset tilanteet yksin (bad), eivät halua nolata lastaan puuttumalla tämän juttuihin (bad), vai kuuluvatko he siihen koulukuntaan, jotka eivät tietoisesti halua asettaa mitään rajoja lapselleen, koska ne tukahduttavat lapsen oman ilmaisun (unbelievable). Oli kyse mistä tahansa edellä mainitusta, en ymmärrä. Jos pelkää lapsen huutoa ja kiukuttelua, on pian huomaamattaan tilanteessa, jossa lapsi on kietonut salakavalasti talutushihnan vanhempiensa kaulan ympärille ja nykii heitä mielivaltaisesti sinne tänne.
Olen kuullut myös sellaisista vanhemmista, jotka tekevät kaiken, mitä lapsensa haluavat. Eräs ystäväni harmitteli, että hän ei voi seurustella enää erään tuttavansa kanssa siten, että lapset ovat mukana, koska tämän poika/tyttö vaatii joka kerralla täyden huomion itselleen ja äiti sen antaa. Eli kummankin aikuisen on pelattava peliä tai osallistuttava jollakin muulla tavalla lapsen aktiviteettiin siten, että heidän keskinäisestä keskustelustaan ei tule mitään. Itse kasvoin sellaisessa ympäristössä, jossa lapset olivat lapsia ja aikuiset aikuisia, ja aikuisilla oli aikuisten jutut ja lapsilla lasten jutut. Tottakai vanhemmat järjestivät silloin tällöin varta vasten ohjelmaa pelkästään lapsille (pelattiin vaikka polttopalloa yhden aikuisen johdattamana), tai lapset otettiin mukaan yhteiseen touhuun (ruoanlaittoon, pöydän kattamiseen, krokettipeliin jne.), mutta lapset eivät olleet missään vaiheessa pääosassa. Ja se oli hyvä niin. Kun aikuinen omasta tahdostaan halusi tehdä jotakin meidän lasten kanssa, se oli suurta juhlaa. Mutta vanhempia ei määräilty.
Mietin, minkälaisia lapsia tällaisista pikkuisista kasvaa, jotka saavat liian suuren vallan aikuisten silmissä liian varhaisina vuosina? Valtaan sisältyy aina vastuu, mutta ei sen ymmärtämistä voi pikkulapselta vaatia. Siksi valtaa voisi antaa kokeilla pienessä mittakaavassa, jolloin vastuukin on vähäisempää. Olen kyllä sitä mieltä, että vanhemmat ovat pitkälle vastuussa omien lastensa käyttäytymisestä. Tottakai temperamentit ovat erilaisia, ja toiset vaativat ihan älyttömän paljon enemmän huomiota ja työtä kuin toiset. Mutta se on vanhempien tehtävä, oli sitten kuinka raskas tahansa. Ja jos voimat loppuvat, apua pitää uskaltaa pyytää ja voida saada.
Olkoonkin, että kuulostan vanhanaikaiselta ja vanhojen aikojen ihannoijalta (sitä en mustavalkoisesti ole), entinen yhteiskuntarakenne, jossa perhe, suku tai naapurit olivat lähellä ja osallistuivat lastenhoitoon ja -kasvatukseen, oli terveemmällä pohjalla kuin tämä nykyinen, jossa vanhemmat usein yksin sinnittelevät haastavissa elämäntilanteissaan.