Mikä ihmeen äitimyytti

Lilyssä on pureskeltu viime päivinä siellä täällä erilaisia ”uhrauksia” ja valintoja, joita pikkulapsiperheiden ja vauvojen äidit tekevät, omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. Muun muassa Nuorgamin Emmi innosti bloggarit pitkälliseen ja polveilevaan keskusteluun postauksellaan Marttyyriäiti, jossa hän kertoi saamastaan kritiikistä, kun ”ei uhraa koko elämäänsä imettämiselle” ja niin edelleen.

Elämä muuttuu totaalisesti, kun siihen tulee mukaan vauva, etenkin kun se on oma ja ensimmäinen. Tilanne voi olla toinen, jos tuore äiti on saanut kokemusta lapsista (ja vauvoista!) jo aikaisemmassa elämässään esimerkiksi pikkusisarten tai miehen aikaisempien lapsien ansiosta. Itselläni kosketus vauvoihin ja lapsiin ennen esikoistani oli olematon. Olin viettänyt 34 vuotta keskittyen itseeni ja omaan elämääni.

Olisi aika kummallista, jos muutos ei olisi ollut melkoinen. Kun yhtäkkiä omalla vastuullaan onkin joku pieni, jonka hengissä pitäminen vaatii omistautumista ja kaiken muun asettamista toisarvoiseksi. Muutos ei tapahtunut silmänräpäyksessä, ainakaan itseltäni. Kesti tottua, että jos vauva itkee, hänen tarpeensa menee kaiken muun edelle. Vaikka kuinka olisin halunnut lukea senjasen jutun loppuun, katsoa vielä hetken tv:tä tai roikkua koneella. Ei ollut helppoa myöntää, että minä olin ihmisenä kovin itsekeskeinen ja äidin rooliin astuminen vaati oikeasti opettelua. Mustina hetkinä koin suurta itseinhoa, varsinkin kun mies vieressä tuntui osaavan ottaa vastuun harteilleen paljon mutkattomammin.

Mutta miten muuten voisi ollakaan? Jos on koko aikuisuutensa toteuttanut vain omia mielihalujaan ja elänyt hetkessä hedonistista mielihyväelämää vailla vastuun häivääkään, mitä muuta sitä voisi olla kuin itselleen omistautunut? Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Kamalampaa olisi, jos uudessa tilanteessa ei olisi havahtunut opettelemaan uutta rooliaan ja kääntämään seuraavaa lehteä elämässään.

Siksi minua vähän huvittavat nämä vielä lapsettomien uranaisten pelot elämän pysähtymisestä ja itsensä uhraamisesta jonkin kummallisen äitimyytin alle. Että sitä ikään kuin sukeltaisi johonkin mustaan äitiaukkoon, joka imaisee sen edeltävän identiteetin kokonaan ja saa ihmisen puimaan vain kakkaa ja kuolarättejä. Äitiys on yksi rooli naisen elämässä, ja siihen mahtuu monta muutakin. (Puolison rooli, työelämän rooli, ystävän rooli ja niin edelleen.)

Muutos nuoruuttaan jatkoajalle venyttäneelle uudelle äidille aikaisempaan elämään verrattuna on kuitenkin niin suuri, että olisi kummallista, jos se hoituisi olankohautuksella. En ymmärrä, miksi äitiydestä innostuminen olisi jotenkin moitittava asia, jos sitä vertaa esimerkiksi uuden ammatin opiskeluun. Kyllähän siitäkin innostuu. Äidin rooli vain sattuu olemaan niin kokonaisvaltainen, että se pakottaa pysähtymään ja miettimään omaa identiteettiään pohjamutia myöten. Uskon, että useissa tapauksissa tämä pohdinta on vain hyväksi.

Itselleni äidin rooliin astuminen ja sen pikkuhiljaa sisäistäminen nyt jo kahden lapsen äitinä on ollut extremeseikkailu. Kun on liehunut koko aikuisikänsä (itse ehdin omistaa liehumiselle 16 vuotta) taukoamatta työssä ja viihteellä, matkustellut, ahminut elämää kaksin käsin ja vielä enemmän, ihan tavallinen arki kotona perheen kanssa on oikeasti uutta ja jännittävää. Arkirutiinit ja kodinhoito ovat kiehtovia, kun niitä ei ole koskaan aikaisemmin opetellut. Itseni piti oikein muistella, että mistä se arki koostui silloin, kun asuin vielä lapsuudenkodissani vanhempieni ja isoveljieni kanssa. Että se tavallinen päivä oli tosiaankin ihan tavallinen ja siksi juuri niin hieno.

Siksi arki kahden pikkuisen huoltajana ja esikuvana on niin jännittävää, enkä koe luopuvani mistään. Kun seuraa omien lastensa kokemuksia uusien ensimmäisten kertojen äärellä, sitä saa itsekin sanomattoman paljon. Tämä on elämässäni (hyvin tervetullut) vaihe. Se ei jatku loputtomiin, kuten ei mikään edeltäneistäkään. Ja se on juuri elämän suola. Uudet kokemukset ja niistä jäävät muistot.

Pikkuinenkin harjoittelee. Sormiruokailu on ollut uusi innostava juttu myös äidille.

Kun jätski ja limu maistuvat näin hyvin, nautinnosta saa osan itsekin.

Kun on kolme vuotta vanha, on tarpeeksi iso heittääkseen kiven vastavirtaan.