Minusta on tullut aikuinen
Siirsin blogini Lilyyn Bloggerista, enkä ole vielä oikein oppinut, että täällä luonnos kannattaa tallentaa, tallentaa ja tallentaa. Jo kaksi kertaa olen alkanut tallentaa uutta kuvaa ja kirjoitukseni on pyyhkiytynyt taivaan tuuliin. Melkoista amatöörimäisyyttä, sanon minä. Josko tänään osaisin.
Olla ainakin hieman enemmän aikuinen, kuten otsikkokin lupaa. Aikuistumiseni – tai lähinnä seestymiseni ajoittuu aika pitkälti samaan kauteen äidiksi tulon ja vanhemmuuteen kasvamisen kanssa. Kun minun piti alkaa huolehtia pienestä ihmisestä, kaikki muukin kodin hoitoon ja kotikeskeisyyteen alkoi kiinnostaa.
Ennenhän en ole juuri kotona viihtynyt, kun sosiaalinen elämä houkutuksineen on vienyt naista. Koti on kyllä ollut aina viihtyisä, mutta siihen se on jäänytkin. Sieltä on puuttunut elämä, sillä happiness is real only when shared tiesi jo Christopher McCandless aka Alexander Supertramp elämästään kertovassa elokuvassa Into the wild.
Jo raskausaikana innostuin neulomisesta, ja ehdinkin tehdä vauvalle vaikka mitä. Sittemmin puikkojen heiluttelu on jäänyt, mutta muuta on tullut tilalle. Esimerkiksi leipominen. Leipominenhan on kivaa, kun sille on hyvä syy. Ja mikä voisi olla parempi kuin pojan kaksivuotissynttärit. Keräsin herkullisilta vaikuttavia ja taitoihini sopivaksi arvioimiani reseptejä sieltä täältä, ja ehdin tehdä kaiken mitä olin suunnitellut. Kaikki jopa onnistui! Nallekakkua väsätessäni tosin ehdin jo vakavana miettiä, mahtavatko kaapissa olevat ainekset riittää toiseenkin versioon, ennen kuin äitini neuvoi, että kuivakakkupohja on hyvä kostuttaa. Blogin pitäjältä, jolta ohjeen nappasin, oli jäänyt tämä yksityiskohta mainitsematta eikä oma päättelykykyni riittänyt siihen.
Viimeksi leivoimme mustikkapiirakkaa yhdessä pojan kanssa. Pikkuapuri oli saanut vaarilta tuliaisiksi lehmäkuvallisen esiliinan, ja tärkeänä hän puki sitä jo hyvissä ajoin ylleen. Muistan, kuinka pitokokkina työskennellyt kummitätini otti minut pikkutyttönä mukaan valmistamaan ryynimakkaroita, karjalanpiirakoita, kotijuustoa ja rosollia, ja kuinka tarpeelliseksi itseni tunsin saamastani luottamuksesta. Haluan siis välittää tätä kokemusta myös eteenpäin omilla konsteillani. Annoin pojalle puukapustan käteen ja neuvoin, miten jauhot ja kuivat aineet sekoitetaan keskenään. Hän sai toimia myös taikinan kaapijana ja sekoittajana. Ja tottakai kesken leivontapuuhien piti herkutella mehujätskillä (joka sekin oli vasta koko elämän toinen laatuaan). Aijai miten hyvältä se yhdessä tehty mustikkapiirakka iltapuuron jälkeen maistuikaan. Nami, sanoi poikakin.
Ei hirveän ihmeellistä mielikuvitusta tarvita tehdäkseen elämästä kotoisaa ja turvallista. Ja yksin asuessani minun piti oikein pinnistellä muistaakseni, mitä kaikkea minä oikein lapsuudenkodissani asuessani kotona puuhastelin (lue: miten saatoin viihtyä kotona niin pitkiä aikoja niin hyvin). Sitähän on vaikka mitä tekemistä, eikä sen kaiken tarvitse olla siivoamista, pyykkäämistä, pölyjen pyyhkimistä, hinkkaamista, järjestämistä, silittämistä, viikkaamista ja niin edelleen.
Koska meillä on nykyään myös parveke, olen ottanut myös sen hyötykäyttöön. Olin hankkinut siemenperunoita omia ämpäriperunoita istuttaakseni ja laitoin ne idättymään ämpäriin. Jossakin vaiheessa ihmettelin, mihin ne perunat katosivat, ja totesin, että ehkä me sitten vain olimme syöneet ne. Laitoin uudet perunat lipaston päälle itämään, ja kun ne mielestäni olivat valmiit, menin parvekkeelle aikomuksenani laittaa ne vihdoin ja viimein ämpäriin. Netistä luin, että tämä vaihe pitäisi ajoittaa maalis-huhtikuun tietämille, mutta kaikkitietävä äitini sanoi, että kyllä se vieläkin onnistuu. Avatessani ämpärin kannen, mitä näinkään! Valtaviksi kasvaneet idut alkuperäisissä siemenperunoissani. Laitoin siis ne kasvamaan. Saapa nähdä mitä tulee.
Meillä on parvekkeella myös hieno seinään pultattu trukkilava, jossa kasvaa yrttejä, sekä RIIPPUTUOLI. Se on täydellinen kirjanlukemispaikka joko itsekseen tai pojan kanssa. Kerran olen jopa jo nukahtanut siihen.
