Mitä minulle kuuluu?
Blogin pitämisessä on ollut pitkä tauko. Sinä aikana on ehtinyt tulla kesä, Suomeenkin. Töitä on jäljellä enää kolmisen kuukautta, ennen kuin äitiysloma numero kaksi alkaa. Ensimmäinen raskaus oli uutta ja jännittävää, eikä minulla ollut oikein minkäänlaista käsitystä, minkälaista vauvanhoito on, miltä äitiys tuntuu ja niin edelleen.
Nyt olen oppinut vastuuta ja kasvanut äitiyteenkin, nautin lapsestani ja kiukustun hänen uhmaansa aina silloin tällöin. En soimaa itseäni enää niin herkästi enkä yritä olla superäiti, mutta uskon olevani paras mahdollinen äiti kuitenkin.
Nyt en kuitenkaan enää millään jaksaisi odottaa 4,5 kuukautta, että raskaus tulee päätepisteeseensä ja vauva syntyy. Haluaisin voida urheilla ja huoltaa kehoani täysillä. Haluaisin pitää itseni timmissä kunnossa. Haluaisin pukeutua kaikkiin vaatteisiini ja katsoa itseäni peiliin ilman että alati paisuva ulkomuotoni ottaa päähän. Kesä on vasta aluillaan. Toisaalta olen jo hyväksynyt, että raskaana ollessa on asetettava itsensä taka-alalle ja ajateltava mahassa kasvavan vauvan parasta.
Ensi kesänä voin jo haaveilla osallistuvani juoksukisoihin tai nauttivani parvekkeella lasin viiniä. Ehtii sitä, tiedän. Olen siinä uskossa, että tämä raskaus on minun viimeiseni. Jos olisin ryhtynyt lapsentekoon aikaisemmin, tilanne olisi ehkä toinen. Omassa lapsuudenkodissani oli kolme lasta, tosin kaksi vanhempaa oli tehty niin paljon aikaisemmin, ettei heistä kuopukselle juuri seuraa ollut. Omille lapsilleni tulee ikäeroa 2 vuotta 5 kuukautta, mistä olen onnellinen. Ainakaan he eivät joudu koskaan leikkimään yksin.
Nyt minulla ei ole enää epämääräisiä kuvitelmia vauvanhoidosta (katselen suloista nukkuvaa vauvaa ja hoitelen sitä silloin kun olen sillä tuulella), vaan tiedän, minkälaista työtä se on yöheräämisineen, imetysongelmineen ja selittämättömien itkujen kestämisineen. Minua suorastaan hirvittää, miten selviydyn kahdesta lapsesta, joista toinen luonnollisesti tulee takaisin kotihoitoon äitiysloman alussa. Poikani on viihtynyt ennenkuulumattoman hienosti perhepäivähoidossa, ja minua mietityttää, miten pystyn tarjoamaan samanlaisia virikkeitä hänelle kotona. Hän kaivannee myös ikäistään seuraa, mutta olen ajatellut ratkaista ongelman hyödyntämällä kaupungin järjestämää puistotätitoimintaa. Lähellämme on puisto, jossa puistotädit leikittävät lapsia arkisin kello 9 – 12. Kärrään pojan sinne, teen sillä välin vaunulenkin vauvan kanssa ja saan itsekin liikuntaa.
Vauva syntyy lokakuussa, eikä minulla ole ruusunpunaisia harhakuvitelmia tulevasta arjesta. Mutta samanaikaisesti pystyn ajattelemaan, että minä selviän siitä kunnialla, aivan samalla tavoin kuin olen tähänkin asti selvinnyt. Tärkeintä on, että lapset saavat olla kotona ja lähelläni. Yksi vuosi = vauvavuosi on hyvin lyhyt aika ihmisen elämässä. Ensimmäisen lapsen vauvavuosi meni opetellessa ja panikoidessa, mutta jos kaikki menee hyvin ja kuopus on yhtä terve ja virheetön kuin isoveljensä, minulla jää hieman aikaa nauttiakin siitä.
Olen viihtynyt töissäkin hyvin, mikä saattaa johtua osittain siitä, että tiedän tämän jakson tulevan pian päätökseensä ja uuden vaiheen odottavan aivan kulman takana. Töissä tunnelmat tulevaisuudesta eivät ole kovin luottavaiset, ja äitiyslomalla minä voin samalla miettiä, mitä muuta haluaisin elämässäni tehdä. Jotain muutakin kuin tätä, se on selvä.
Olen yrittänyt kuulostella, mitä minulle kuuluu. Mitkä asiat herättävät minussa tunteita ja ajatuksia, mistä olen kiinnostunut. Vastauksen antaminen on ollut yllättävän vaikeaa. Minulla on elämässäni nyt niin paljon väistämättömiä velvollisuuksia, että en ole ehtinyt syventyä omaan sielunmaailmaani kunnolla pitkään aikaan. Toisaalta elämä on ollut sen vuoksi viime aikoina melko kepeääkin.
Sen olen ainakin ymmärtänyt, että kun uskon minulle tärkeään asiaan tarpeeksi vahvasti, minun tulee seurata vaistoani eikä antaa muiden epäilevien kommenttien lannistaa itseäni. Murheiden aiheet elämässäni ovat tällä hetkellä hyvin vähäiset, ja se on hienoa huomata.
On hyvä että on kesä. Rakastan vihreää ja sen tuoksua.