Nälkä…
Emmi kirjoitti imetyksestä, ja sitä kautta huomasin myös haasteen julki-imetyksen puolesta. Mutta eipä minulla ole esittää kuin yksi kuva moisesta tapahtumasta, mielipiteitä senkin edestä. Kuvassa on esikoiseni synnytyslaitoksella, joten eipä sekään vastaa siihen, mitä haettiin.
Julki-imetys on asia, josta minulla ei ennen äidiksi tuloani ollut mielipidettä puolesta eikä vastaan. Muistan kyllä kuulleeni jonkinlaista paheksuntaa, jota Janina Anderssonin imettäminen eduskunnassa aiheutti. Ajattelin vissiin tuolloin, että mitä sekin nyt ketään häiritsee. Nyt, kun minulla on itselläni kokemusta imettämisestä ja julki-imettämisestä, ajattelen eduskunnassa imettämisestä ehkä hieman toisin, kun pystyn eläytymään imettäjän asemaan. Jos olisin kansanedustaja, en luultavasti ottaisi vauvaani täysistuntoon mukaan lainkaan, mutta jos ottaisin, mitä luultavimmin häntä siellä kyllä imettäisin. Minusta vauva ei kuitenkaan kuulu eduskunnan täysistuntosaliin, eikä itselläni olisi mukava olo siinä ympäristössä nyytti kainalossa. Koska siellä pitäisi pystyä keskittymään, enkä minä vauva tissilläni pystyisi.
Mutta siis oma imettämiseni. Äidiksi tullessani en ollut osannut miettiä imettämistä oikeastaan muuta kuin sen verran, että kummastelin, miksi äitiyspakkauksesta poistetusta imetysoppaasta nousi niin hirveä haloo. En ollut osannut ajatella, että imettäminen voisi olla vaikeaa ja muuttua siitä jopa stressaavaksi. Ajattelin, että vauva nappaa tissin suuhunsa ja that’s it.
No, ei se mennyt niin, tietenkään. Osastolla vieressäni oli äiti, joka pyysi jatkuvasti lisämaitoa vauvalleen, koska hän epäili, ettei vauva saanut tisseistä tarpeeksi ravintoa ja itki sen vuoksi. Siitäpä sain itsekin ajatuksen, että imettäminen voi olla myös stressaavaa. Minun ongelmakseni koitui aluksi liian litteät nänninpäät ja temperamenttinen vauva, joka hermostui heti, kun ei saanut otetta tissistä ja sitä kautta maitoa sisuksiinsa. Sain käteeni rintakumin, joka helpotti imuotteen muodostamista, mutta myös neuvon, että kumista tulisi päästä mahdollisimman nopeasti eroon, koska muuten oikea imuote ei kehity milloinkaan ja lisäksi vauva saa sen vuoksi turhaa ilmaansa masuunsa, jota sitten itkeskelee.
Imettäminen oli aluksi hankalaa, kumillakin. Sitä ei helpottanut stressi tietoisuudesta, että kumista tulisi päästä mitä pikimmin eroon. Muistan, kuinka minua ahdisti kotiimme heti ensimmäisellä viikolla lapanneet sukulaiset ja vieraat, kun ajattelin, että minun täytyy imettää vauvaa heidän edessään, eikä se saa otetta tissistä, enkä minä saa rintakumia tarpeeksi nopeasti paikoilleen ja sitten se itkee.
Parin viikon päästä olin taistellut tiemme eroon kumista, mutta ei imettäminen edelleenkään helppoa ollut. Raivosin ja huusin, että vihaan sitä, ja laskin, kuinka kauan sitä täytyy vielä jatkaa, jotta on suorittanut äitiyden alkutaipaleen kympin arvosanoin. Imetysasentoa ei löytynyt, varsinkaan makuulla jenkkisängyssämme, jossa vauva notkahti välittömästi koloon, jos mies käänsi kylkeään. Mies ihmetteli, emmekö nyt vain voisi hakea korviketta kaupasta. Emme voineet, mitenkään! Minähän en luovuttanut, varsinkaan kun maitoa riitti niin, että ilman liivinsuojia olisin ollut kaiket päivät etumus litimärkänä. Sen verran olin tulevaan äitiyteeni valmistautunut, että olin omaksunut jostakin käsityksen, että kunnon äiti imettää lastaan. En tiedä mistä se tarttui, oma äitini kun imetti minua kolme kuukautta ja sai rintatulehduksen, johon imetys katkesi.
Joka tapauksessa olin päättänyt täysimettää esikoistani sen suositetun puoli vuotta ja sitten vielä ainakin yksivuotiaaksi. Kuukaudet häämöttivät edessäni loputtomana tuskien taipaleena. Ei imettäminen varsinaisesti sattunut, mutta ei se kivaltakaan tuntunut. Sitten se alkoi pikkuhiljaa luonnistua helpommin: vauva kasvoi ja hänen suunsa siinä samassa – hän sai paremman imuotteen. Nänninpäätkin alkoivat muovautua helpommin tartuttaviksi. Enää se ei tuntunut epämukavalta. Mutta en minä vieläkään sujuvasti julkisilla paikoilla imettänyt.
Eräänä kesäiltana vauvan ollessa muutaman kuukauden ikäinen olimme jokirannassa kävelyllä, kun hän heräsi vaunuissaan kesken kaiken. Silloin hän oli vielä niin pieni, että nälkä oli tyydytettävä välittömästi, tai muuten alkoi karjunta. Näköpiirissä ei ollut yhtäkään imetykseen sopivaa paikkaa (kaikkialla oli ihmisiä), ja jatkoimme kärryjen työntämistä eteenpäin. Volyymi vaunuissa kohosi, ja tuskanhiki alkoi nousta ohimoille. Vastaamme käveli kaksi lapsentekoiän jo ohittanutta rouvashenkilöä, joiden kasvoille nousi kaikkitietävä ilme: ”Nälkä!” toinen heistä lausahti koppavasti. Olin niin hämmentynyt, etten osannut sanoa mitään, mutta olen monta kertaa harmitellut, etten tokaissut vastaan, että rouva on hyvä ja kaivaa tissinsä esiin, imettämiseen sopivaa paikkaa tässä juuri etsitään!
Loppujen lopuksi täysimetin esikoistani viisi kuukautta, jonka jälkeen aloimme maistattaa hänellä eri ruoka-aineita aina viikon kerrallaan. Jos hän olisi perinyt minun ruoka-aineallergiani, olisimme saaneet helpommin selville, mikä aines allergiaa aiheuttaa. Ei onneksi perinyt. Imetys kokonaisuudessaan kesti melkein 13 kuukautta, jolloin menin silmäleikkaukseen ja lääkityksen vuoksi en voinut enää jatkaa. Olimme silloin molemmat valmiit luopumaan tuosta tavasta.
Imetys oli muuttunut mielessäni niin helpoksi tavaksi ruokkia nälkäinen lapsi, etten pitänyt sitä enää lainkaan vastenmielisenä. Koiranleuan isoveljenikin pilanpäiten esittämä kysymys, että tuntuuko se samalta kun poikani imee tissiä kuin se, että mieheni tekee sen (!!!), pelkästään nauratti. Saatoin imettää missä vain, eikä se ollut enää mikään juttu. Toista lasta odottaessani osasin jo jännittää, että mitenköhän imettäminen onnistuu. Mutta kun pääsin synnyttämään kuopukseni luomuna, hän oli niin virkeä heti syntymänsä jälkeen, että nappasi varmoin huulin tiukan imuotteen tissistäni saman tien ja näytti, että tämän minä osaan. Ja siitä eteenpäin imettäminen on sujunut. Missä vain. En nyt sano, että ryhtyisin mielelläni imettämään vauvaani bussissa (ellen istuisi jossakin takapenkillä tai syrjässä), mutta siellä ollessamme hän on tähän mennessä onneksi vain nukkunut vaunuissaan. Imetystäkin kun pystyy vähän suunnittelemaan. Jos olen menossa hereillä olevan vauvan kanssa bussiin eikä hän ole syönyt pitkään aikaan, syötän hänet tietysti ennen, ennen kuin sinne bussiin astun. How simple is that.
Ja kyllä sitä voi hakea sen verran hämärän nurkkauksen ja suojata itsensä ja vauvan suurella huivilla tai harsolla, etteivät ohikulkijat edes tajua mitä on meneillään. Meidän vauva on sen verran tarkka ruokailustaan, ettei hän nyt 4,5-kuisena enää edes malttaisi kovin hälyisessä paikassa ryhtyä aterioimaan.
Lopputulemani on siis se, että koska minulla myös tällä kerralla riittää maitoa (yli oman tarpeeni, mutta nyt en ole jaksanut ryhtyä sitä sairaalaan luovuttamaan, kuten ensimmäisellä kerralla) ja imettäminen sujuu, se on helpoin ja paras tapa ruokkia oma lapseni. Nautin rauhallisesta hetkestä hänen kanssaan. Ei imettäminen silti ole lastani säästänyt viruksilta ja muilta pöpöiltä: hänellä on jo neljäs nuha, johon liittyi tällä kerralla jopa yli 38 asteen kuume. Mutta ei sitä silti tarvitse provosoida ja ”mennä tissit paljaana heilumaan” (en ymmärrä kuka järki-ihminen sellaista tekisi). Sitä varten on imetyspaitoja ja lastenhoitohuoneita. Lapsellekin tärkeintä on suoda ruokarauha.
Tästä se lähti… Esikoinen rinnalla.