Onks se tyttö vai poika?
Tapasin eilen sattumalta erään tutun, joka oli vasta saanut toisen lapsensa. Osuimme samaan leikkipuistoon, ja molemmilla oli siinä kärryt hollilla. Kävi ilmi, että lapsonen oli vasta viikon vanha. Tiesin, että heidän esikoisensa on tyttö, joten luontevasti kysäisin, kumpi kakkonen on.
– Poika.
– Meillä meni toisin päin: poika ensin, tyttö sitten.
Yllä kitetytyy yhden nykyvanhempia puhuttavan aiheen ydin: kasvatanko lapseni sukupuolisensitiivisesti? Eli lapselle nimi, josta sukupuolta ei voi päätellä, ja sukulaisten kyselyihin, kumpi tulee, vastaukseksi vauva.
Oma vastaukseni on helppo: en kasvata. Minusta lasten valmiit roolimallit poikien ja tyttöjen väreineen, leluineen ja leikkeineen sekä niihin vastauksena syntynyt sukupuolisensitiivisyys voidaan ohittaa kokonaan siten, ettei korosteta sukupuolta lainkaan. Tai mennään lapsen ehdoilla. Minusta sukupuolisensitiivisyys on koko lailla verrattavissa feminismiin. Se siis toimii samassa maailmassa kuin valmiit sukupuolimallit tai sovinismi – valmiissa maailmassa vastauksena vallitseville käytännöille tai näkemyksille.
Mutta jos todellista muutosta halutaan, pitää pystyä sivuuttamaan tällaiset lokeroinnit kokonaan ja elää tekemättä numeroa koko asiasta. Sukupuolisensitiivisyys omalta osaltaan vain korostaa jakoa tyttöjen ja poikien leikkeihin, naisten ja miesten rooleihin. Jos näistä ei tarvitsisi puhua, lähestyttäisiin tavoitetta, että kaikki ovat yksinkertaisesti yksilöitä.
En ole korostanut poikani sukupuolta millään tavalla. En ole liioin yrittänyt salata sitä tai painottanut, että meille sukupuolilla ei ole väliä. En ole valinnut hänelle poikien leluja tai tyttöjen leluja. Hän on itse saanut valita, mikä on hänen lempilelunsa ja lempivärinsä. Poika itsenäisesti ihastui pikkuautoihin. Mutta yhtä lailla hän hoivaa pehmolelujaan, keksii niille nimet ja vie ne potalle. Poika leikkii, se on tärkeintä. Hänen lempivärinsä on punainen, mutta jonakin toisena päivänä se on musta. Hänellä on punaiset olohousut, joissa hän keikistelee peilin edessä. Hän nauttii peilaamisesta ja siitä, että hän näyttää kivalta. Kannustan häntä pitämään omasta kuvastaan, sillä minustakin hän näyttää söpöltä ja ansaitsee kuulla sen. Hän leikkii mielellään poikien kanssa, mutta yhtä lailla tyttöjen kanssa. Hän on lapsi. En ohjaile häntä suuntaan jos toiseen, en korosta hänen sukupuoltaan. En myöskään pue häntä vaaleanpunaiseen, jos hän ei itse halua. Kun ostin tyttövauvalleni ensi talveksi punaiset talvikengät, hän kertoi myös haluavansa sellaiset. Tyttövauvalleni olen ostanut mekkoja, sillä ne ovat suloisia. Vauvalle on myös sinisiä potkuhousuja, sillä ne ovat suloisia.
Äärimmäisyydet ovat useimmiten uhkarohkeita ja lyhytnäköisiä. Jos lapselle annetaan nimi, josta ei tiedä, onko hän tyttö vai poika, ja hänen sukupuolettomuuttaan korostetaan koko lapsuuden ajan hänen saadessaan itse päättää mielenkiinnonkohteensa sukupuolirooleista ”vapaana”, otaksun, että kauniit aikeet voivat kääntyä vanhempia vastaan.
Minusta lapsi voi harrastaa sitä mitä haluaa ilman, että siitä tehdään numeroa onko tämä nyt tyttöjen vai poikien laji. Oma poikani ihastuu joka kerran, kun olen ostanut hänelle jonkin uuden vaatteen, haluaa sen heti ylleen ja tepastelee tärkeänä eteisen peilin edessä. Kun menimme häihin, puin pojalle valkoisen kauluspaidan, rusetin, neuletakin, suorat housut ja vaarinlätsän. Poika sanoi ihastuneena: ”Minusta tuli tällainen mies.” Hän kertoo olevansa iso poika ja iso mies ja isoveli – ja on ylpeä siitä.
En kannata sitä, että vanhemmat tekevät lastensa puolesta minkäänlaisia päätöksiä, edes sellaisia, että he saavat itse päättää kiinnostuvatko ”poikien” vai ”tyttöjen jutuista”. Sillä tottakai he saavat päättää itse.
PS. Niin joo, ja mitä siihen varsinaiseen kysymykseen tulee, niin tottahan se nyt kiinnostaa onko se tyttö vai poika. Pojalla on pippeli, tytöllä ei. Sosiaalisesti lapset valitsevat sukupuolensa itse.
Olimme vähän haistelemassa kevään tuloa Ruissalon Saaronniemessä.