Ei se suorittamalla parane

Olen hirvittävän suorittava ihminen. Aika ajoin pysähdyn miettimään tätä piirrettäni, ja aika ajoin siitä myös kärsin. Nyt, kun ei oikeastaan tarvitsisi suorittaa mitään, mietin, mahdanko kovinkin hanakasti suorittaa tätä äitiyttäni ja perhe-elämää sekä kodinpitoa. Suorittaminen kotona ei voi olla hyvä asia, koska ensinnäkin se tarjoaa vääränlaista esimerkkiä lapsille, ja toiseksi se luo jännittyneen ilmapiirin. Minun on hyvin vaikea vetää rajaa tekemisilleni, mikä on suorittamista ja mikä normaalia. Haluaisin osata ottaa rennosti, mutta ei se niin mene. Minun pääni vain toimii näin.

Itse saan usein ohjelmoidusta elämästäni mielihyvää, siitä, että suoriudun usein mahdottomiltakin näyttävistä yhtälöistä mallikkaasti ja ripeästi. Tämä samainen piirre on piinannut minua koko elämäni ajan. Suoritin jo ala-asteella, niin silloin se oli ala-aste, ei -koulu. Meillä oli suorituskeskeisyyteen kannustava opettajakin, joka ruokki piirrettä itsessäni entisestään. Hän merkitsi muistiin kaikki oikeat vastaukset ja antoi osittain niiden perusteella todistusarvosanan. Minullahan piti olla tietysti eniten oikeita vastauksia, mikä johti siihen, että iltakaudet pänttäsin läksyjä – ulkoa. Läksyjen kyseleminen oli jaettu jokaisen oppilaan kesken vuoroihin, ja koska halusimme keksiä toisillemme mahdottomia kysymyksiä, joita KUKAAN ei voi kaikkia tietää, piti opetella ulkoa väliotsikot ja kuvatekstitkin. Kovin hyvää kokonaiskuvaa en biologiasta ja maantiedosta tällä menetelmällä saanut.

Yliopistossa minä vasta suoritinkin. Luin maisterinpaperit itselleni neljässä vuodessa, joista kahteen mahtui ylenmäärin huvittelua, joten todellisuudessa kahlasin tenttikirjat ja -kurssit runsaassa kahdessa vuodessa. Näin jälkikäteen harmittaa päällimmäisenä se, etten lähtenyt edes puoleksi vuodeksi opiskeluvaihtoon, jotta olisin oppinut kunnolla ainakin jonkin vieraan kielen. Ulkomailla olisin todennäköisesti oppinut jotakin muutakin kullanarvoista itsestäni.

Suorittajalle oikeastaan kaikki on koetinkiveä, koska mitä tahansa voi suorittaa. Tällä hetkellä tarkkailen kuumeisesti, mikä tekemisistäni on suorittamista ja mikä normaalia, eli minkä tekisin joka tapauksessa, ilman että se täytyy tehdä. Siis silkasta halusta. Tottakai on olemassa myös velvollisuuksia, mutta ei niitäkään tarvitse suorittamalla suorittaa.

Lapsiperhearjessakin voi suorittaa. Kotiäidin on pidettävä huoli, että lapsi saa riittävän monta tuntia unta sekä yö- että päiväunien muodossa. Lapsen on ulkoiltava joka päivä vähintään kerran, mielellään kaksi. Lapsen tulee saada liikuntaa vähintään kaksi tuntia päivässä, vaikkakin sitten pieninä palasina kerrallaan. Lapsen tulee saada muitakin virikkeitä, kuten piirtämistä, musiikin kuuntelua, tanssimista ja askartelua. Äidin (vanhemman) tulee leikkiä lapsen kanssa keskittyneesti vähintään 15 minuuttia päivässä, mutta tottakai mielellään enemmän. Ruoka tulee tehdä itse, ja sen tulee olla monipuolista ja ravitsevaa. Perheessä pitäisi syödä mielellään kahtena päivänä viikossa kalaa, yhtenä siipikarjaa ja kahtena kasviksia, ja loppuina päivinä mitä vain. Kotona pitää olla siistiä, etenkin keittiössä ja kylppärissä, koska ne ne vasta siisteyden mittarit ovatkin. Lisäksi haluan huolehtia lasten aamu- ja iltapesut ja iltasadut ja niin edellen itse.

Tällainen joka suunnassa vaaniva nippelitieto on kaltaiseni suorittajan mielelle hengenvaarallista, sillä painan kaiken visusti muistiini ja tutkiskelen sitä tarkasti sydämessäni. Mietin tunnontarkasti, ovatko kaikki kohdat nyt varmasti täytetyt, ja ahdistun, jos vastaus on ei. 

Luulen tietäväni, miten ongelmaa olisi mahdollista lähestyä. Ensinnäkin minun pitäisi miettiä, mikä on minulle tärkeää ja mikä ei. Vilpittömästi. Nautinko leipomisesta vai teenkö sitä vain siksi, että haluan lasteni muistavan äitinsä leipomassa (nautin oikeasti). Rakastanko urheilua vai teenkö sitä vain siksi että sitä kuuluu tehdä (rakastan enkä voisi elää ilman). Minun pitäisi ymmärtää, että kaikkea ei voi eikä tarvitse saada mahtumaan samaan päivään, eikä elämäni tuhoudu, vaikka en ehtisi kaikkea joka päivä suorittaakaan. (Minulla on nimittäin sellainen olo, jos päivä on lipsahtanut ohitseni, enkä ole saanut mitään järkevää aikaan, että se on mennyt täysin hukkaan.) Minun pitäisi myös pystyä luottamaan muihin. Että joku toinen osaa harjata lapsen hampaat ihan yhtä hyvin kuin minä, vaikka se ei saman kaavan mukaan menisikään. (Tässä tapauksessa isä, ja hän osaakin.) Tai että joku toinen osaa erotella pyykit kuivuriin menevistä ja kuivumaan ripustettavista ihan yhtä hyvin kuin minä. Tai imuroida, koska imuroida pitää myös kaikista nurkista ja näkymättömiin jäävistä kohdista tai muuten koko imuroiminen on turhaa.

Uudenvuodenlupaukseni voisi olla, että yritän opetella ottamaan rennommin, silloin kun on sen aika. Esimerkiksi töissä rakastan räjähtävää painetta ja toistensa päälle hyökkiviä deadlineja, ne pitävät minut vireessä ja saavat toimimaan oikealla tempolla. Siellä se on ihan sallittuakin. (Ja onko sekään suorittamista, se on silkkaa rakkautta omaa työtään kohtaan.) Mutta täällä kotona. Pitäisi muistaa, että elämä on vain tämä yksi, eikä se suorittamalla parane.

Tässä esimerkkejä, joita elämässä voi suorittaa:

IMG_1637.JPG

Tarjoanko lapselleni riittävästi virikkeitä, eli keksinkö kehittävää tekemistä jokaiselle päivälle. Piirtäminen ja niin edelleen.

IMG_1645.jpg

Joulu on jokaisen suorittajan oivallista aikaa näännyttää itsensä. Leivonko riittävästi, saanko aikaan riittävän hyvän tunnelman ja ennen kaikkea muistanko ottaa kaikesta valokuvan ja tallentaa sen vähintään facebookiin ja blogiin.

IMG_1649.jpg

Leikinkö varmasti tarpeeksi lapseni kanssa ja ihan kunnolla, etten räplää puhelinta tai tee jotakin muuta epäoleellista samaan aikaan.

suhteet oma-elama

Ihana kamala vauvavuosi

Juttelimme ystäväni kanssa siitä, miltä vauvavuosi ensimmäisen ja toisen lapsen kohdalla tuntuu. Hän oli sitä mieltä, että ensimmäisen kanssa ei olisi halunnut vuoden loppuvan lainkaan, toisen kanssa taas odottaa, että vuosi loppuisi nopeasti ja lapsi oppisi kävelemään ja muutenkin tavoille.

Itse havahduin, että olen kokonaan päinvastaista mieltä. Nyt nautin vauvavuodesta, ja monestakin syystä. Käydäänpä läpi ensin, miksi. Vauvavuotta numero kaksi on kulunut päivän vaille seitsemän viikkoa. Tyttösemme on ihana. Hän hymyilee, juttelee, on rauhallinen. Nukkuu hyvin ja pitkään. Kulkee sujuvasti mukana eikä aiheuta hankaluuksia missään. Pärjään sekä uhmaikäisen että vauvan kanssa mainiosti kolmestaan myös kodin ulkopuolella. Tämä on ehkä kaikkein painavin syy, ja onkin. Jos kuopuksemme olisi hankala koliikkivauva tai refluksista kärsivä itkuinen käärö, tuskin nauttisin yhtään mistään. Olisin huonotuulinen ja väsynyt, koti olisi kuin pommin jäljiltä, tiuskisin esikoiselle ja hän vauvalle ja minä miehelle ja niin edelleen. Joten vauvavuoden autuudesta saan nauttia vain ja ainoastaan siksi, että meillä on helppo ja suloinen vauva, jota voi rakastaa vailla tympääntymisen tunteita.

Mutta tekijöitä on muitakin. Nyt tiedän, että kaikki käänteet ja uudet tilanteet ovat VAIHEITA, jotka muuttuvat jossakin vaiheessa toiseksi. (Siksi nautinkin vauvan superpitkistä kolmen ja neljän tunnin päiväunista nyt täysin palkein, sillä tiedän, että joskus alkaa vaihe, jolloin ne ovat muisto vain.) Mutta vaiheita ovat myös ne hankalammat ajanjaksot, ja nekin loppuvat aikanaan. Esikoisen kanssa ajattelin, että tämä on nyt tästä eteenpäin AINA tällaista, loputtomiin, enkä kestä enkä jaksa tätä. Nyt tiedän, että superiltatankkaukset, jolloin vauva roikkuu tissillä koko ajan, eivät kestä kuukausikaupalla. Ja nyt tiedän, että vauvavuosi hujahtaa niin nopeasti, että pian sitä ei muista ollenkaan, miten pikkuvauvaa edes pidetään sylissä, ettei pää retkahda. Ja että olivatko ne tosiaan NOIN pieniä.

Tiedän myös sen, että jos meidän päätäntävaltamme pitää, kuopus todella jää kuopukseksemme. Joten vaihtelen nyt viimeistä kertaa koon kaksi vaippoja, heräilen yöllä imettämään, yritän saada vauvaa nukahtamaan (Mitä siihen tänäänkin meni, viisi minuuttia?? Olipa tosiaan pitkä aika, joka esikoisen kanssa olisi saanut varmaan jo hermotkin laukeamaan.) ja niin edelleen. Tämä vauva ei turhia itke, joten tunnistan jo äänensävystä, onko hänellä nälkä vai väsy.

Minun on vaikea sanoa, kumpi painaa vaa’assa enemmän: se, että tämä on toinen vauvani ja osaan jo käsitellä vauvoja rennommin, vai se, että esikoisemme kärsi enemmän mahavaivoista ja hänen temperamenttinsa on muutenkin räjähtävämpi. Joka tapauksessa, vauvavuosi tuntuu ihanan leppoisalta ja rennolta.

PLUS että nyt osaan suhtautua tähän kuin työhön. Työnantajani ovat nyt poika 2,5 vuotta ja vauva 7 viikkoa. Minä olen heillä töissä päivittäin niin kauan, kunnes mies tulee töistä ja osallistuu perheenpyöritykseen. Työpäiviini kuuluu suunnittelua, ohjelmointia ja sosiaalisia taitoja. Minun tulee keksiä päiväksi ohjelmaa, tehdä ruokaa ja hoitaa lapsia. Työpäivät kuluvat todella nopeasti. Olin näiden kahden välissä kahdeksan kuukautta palkkatöissä, ja kyllä minun sielläkin teki aika usein mieli huutaa ja raivota, jos työtehtävät eivät miellyttäneet, työkaverit eivät totelleet ja pomot olivat rumia ja tyhmiä. Töissä piti vanua vielä pidempään, eikä kesken kaiken saanut ulkoilla tai lukea kirjaa tai ehkä vetäistä päiväunia. Kun katselen vuosia taaksepäin, huomaan, että aika vilistää tuhatta ja sataa, ja siinä välissä pari vuotta omien lasten kanssa kotona hujahtaa niin nopeasti, että jälkeenpäin varmasti kaduttaisi, jos ajasta ei osaisi ottaa kaikkea irti.

Korostan, etten ollut aikaisemmin mikään kotihiiri, päinvastoin. Oikein isolla peellä. Tein töitä hullun lailla ja bailasin kahta kauheammin. Ihmettelin, miten joskus lapsena olin keksinyt jotakin tekemistä kotona. Sikatylsää. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että olin sinkku ja kotona OLI tylsää, mutta enää ei. Mutta ei pidä käsittää väärin, en minä äidin rooliin niin helposti sujahtanut. Esikoisen kanssa minulla oli suuria vaikeuksia sisäistää kellonympäri jatkuva vastuu ja se, että minä en ollutkaan enää pääroolissa omassa elämässäni. Minua otti päähän, jos hän alkoi itkeä juuri, kun olin koneella tai lukemassa uusinta Trendiä tai jotakin muuta yhtä tähdellistä. Minun piti keskeyttää hommani ja alkaa huolehtia jostakusta muusta. Se oli minulle täysin uutta ja vaikeaa. 

Minulla oli myös hirveä tarve järkeistää jokaikinen itku ja muu vastoinkäyminen. Mietin loputtomiin, mistä mikäkin johtui ja miksi en osannut hoitaa vauvaani niin, että se olisi ollut jatkuvasti tyytyväinen. Otin jopa henkilökohtaisesti ne itkut, ajattelin, että vauvani ei tykkää minusta, kun se ei hymyile minulle. Pelkäsin tilanteita vauvan kanssa julkisissa paikoissa. Mitä jos se alkaa itkeä kesken kaiken, ja ihmiset alkavat TUIJOTTAA?

Syvemmälle ensimmäisen vauvavuoden syövereihin en nyt mene, sillä kaikki kääntyi sujuvaksi loppua kohden.

Ja entäs se aikuinen seura? Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että moni ystävistäni on samaan aikaan samanikäisten lasten äiti. Lisäksi olen saanut uusia ystäviä muskarista, jossa esikoisen kanssa aloimme käydä, kun hän oli puolen vuoden ikäinen. Joten saan aikuista seuraa aina, kun sitä kaipaan, eli monta kertaa viikossa. Sujuvasti sitä jutellaan sekä kakka-asiat että vakavat maailmalliset asiat.

Nyt on elämässäni se vaihe, että lapset ovat pikkuisia. Se on työläs ja haastava vaihe, mutta sitä ei koskaan saa takaisin. Itse saan ainakin nauraa monta monituista kertaa päivässä, vaikka hermot menevät lähes yhtä usein. Olisi aika paljon köyhempää, jos näitä pallopäitä ei olisi. Baareissa on kuitenkin aina sama haju.

jouluu13.jpg

Havahduin siihen, että joulukorttikuvat pitää ottaa. Tänä(kin) jouluna meidän perhe ylpeänä esittää: OMAT LAPSET. Ei piirrettyjä tonttuja tai itseväkerrettyjä koristekortteja.

suhteet oma-elama