Toisen lapsen saatuani olen oivaltanut, että vauva ei tarvitse mitään muuta kuin maitoa, vaatteet yllensä ja läheisyyttä. Kaikki muu oheishärpäke ja tilpehööri on puustapudonneita vanhempia varten, jotka panikoivat uudessa roolissaan ja kuvittelevat, että nämä, nämä ja nämä tarvikkeet tekevät heistä parempia kasvattajia ja vauvastaan kertakaikkisesti onnellisemman yksilön.

En ehkä ihan noin karkeasti ajattele vieläkään, mutta suurin osa esikoiselle hankkimastamme tilpehööristä on jälkikäteen ajateltuna turhaa kaikenmaailman aktiviteeteista puhumattakaan. Ne kaikki ovat markkinavoimien häikäilemätön keino tienata lisää ja käyttää uutukaisia vanhempia hyväkseen. Ajatellaan nyt vaikkapa vauvauintia, jossa aloimme tunnontarkasti käydä, kun esikoinen täytti tasan kolme kuukautta. Muistan ne ensimmäiset kerrat, jolloin tärisevin käsin vaihdoin palelevalle pikkuiselle pikkiriikkisiä uimahousuja ja ajattelin, etten ikinä voi selvitä tästä. Vauvauinnin ensimmäiset kerrat olivatkin koetinkivi ennen kaikkea äidille ja isille. Pakotin itseni (ja miehen) tilanteisiin, joissa vauvan kanssa pärjääminen tuntui utopistiselta mutta onnistuessaan lisäsi varmuutta kosolti uutena vahempana. Olemme jatkaneet harrastusta tähän päivään asti, ja voisin sanoa, että poika alkoi toden teolla nauttia uimisesta noin puolitoistavuotiaana. Ehkä olen väärässä, ja vesi elementtinä on siksi hänelle niin tuttu ja helppo, kun olemme kahden ja puolen vuoden ajan jaksaneet uimassa viikoittain ravata. Ja onhan siellä ollut hauskaakin, varsinkin nykyään. Mutta joskus pojan ollessa alle vuoden ikäinen muistan ajatelleeni, onko tässä mitään järkeä, kun vauva tuntui joka kerta pelästyvän jotakin uutta juttua ja vanhemmat olivat jännityksessään kuin viulunkielet.

Lapsi numero kahden kohdalla en ole varma, miten uimataidon opiskelun aiomme toteuttaa.

Turhakkeeksi voisin listata myös supersuosituksi markkinoidun vauvojen värikylvyn, jossa kävimme esikoisen ensimmäisenä syksynä tunnollisesti kurssin kaikki kolme kertaa. Siellä vauva pasteerattiin suuren valkoisen paperiarkin eteen vatsalleen, paperille laskettiin mustikoita, kiisseliä ja muistaakseni suklaata, joita vauva sitten tuhrasi paperiin ja väliin suuhunsa. En tiedä, minkälaisen elämyksen viisi ja puolikuinen poikani sai, mutta minä pääsin ainakin kokemaan jotakin, mistä minulla ei ollut aikaisemmin aavistustakaan.

Materiapuoli on vielä yltäkylläisempi. Meillä on ihan järjettömät kasat harsoja, joita en todellakaan kaikkia käytä enkä tarvitse. Olin päättänyt, että alamme käyttää kestovaippoja, sellaisia, joihin tulee harso ja kuori. How little I knew… Tällaisella systeemillä kestoja käytettiin ehkä kuukauden päivät, kunnes tajusimme, että kestoilla voi hieman helpommallakin. Hankin uuden läjän taskumallisia versioita, joita käytettiinkin seuraavat seitsemisen kuukautta. Olen päättänyt tehdä harsoista matonkuteita, joista kudon matot meidän saarimökkiimme. Sitten joskus. Kestoja olen päättänyt käyttää tälläkin kerralla, mutta vasta sitten, kun vauva on hieman vantterampi. Kun kokeilin niitä tyttärelle hänen ollessaan noin kuukauden ikäinen, paketista tuli niin suuri, että jalat nousivat ilmaan ja sätkivät kuin kala kuivalla maalla.

On Bumboa, sitteriä, leikkimattoa, jos jonkinlaista helistintä, kuvakirjaa, tunnustelukirjaa, mobilea ja niin edelleen. Melko monesta on hankittu huokeamman tilalle vieläpä toinen, kalliimpi, se, joka KAIKILLA on. Sitteri on ihan ookoo edelleen, erityisesti se BabyBjörnin heiluvamallinen. Esikoisen kanssa käyttämättömäksi jäänyt kantoliinakin sai tällä kerralla onneksi uuden elämän.

Olen todennut, että vaikka heiluttelisin vauvan naaman edessä minkänäköistä helistintä tahansa, hän katselee mieluiten minun kasvojani ja ilmeitäni. Puhun nyt siis tästä aivan pikkuvauva-ajasta. Toki ne rapisevat kirjat peileineen voivat lunastaa paikkansa sitten tuonnempana. Mutta kyllä se upea soiva ja huojuva leikkimatto taisi esikoisella olla hieman yliampuva. Katsotaan, miten pikkusisko ottaa maton haltuunsa. Ainakin siinä saa hienoja kuvia.

Melkoista suorittamista ja varustelua tämä vanhemmuus. Meidät opetetaan kasvattamaan myös jälkikasvustamme pesunkestäviä materialisteja, tottakai.

Tämä kaksikko koulii kirjoittajasta tehokkaasti itsetutkiskelun kautta ajattelevampaa ihmistä.