Mitä vauva tarvitsee

Toisen lapsen saatuani olen oivaltanut, että vauva ei tarvitse mitään muuta kuin maitoa, vaatteet yllensä ja läheisyyttä. Kaikki muu oheishärpäke ja tilpehööri on puustapudonneita vanhempia varten, jotka panikoivat uudessa roolissaan ja kuvittelevat, että nämä, nämä ja nämä tarvikkeet tekevät heistä parempia kasvattajia ja vauvastaan kertakaikkisesti onnellisemman yksilön.

En ehkä ihan noin karkeasti ajattele vieläkään, mutta suurin osa esikoiselle hankkimastamme tilpehööristä on jälkikäteen ajateltuna turhaa kaikenmaailman aktiviteeteista puhumattakaan. Ne kaikki ovat markkinavoimien häikäilemätön keino tienata lisää ja käyttää uutukaisia vanhempia hyväkseen. Ajatellaan nyt vaikkapa vauvauintia, jossa aloimme tunnontarkasti käydä, kun esikoinen täytti tasan kolme kuukautta. Muistan ne ensimmäiset kerrat, jolloin tärisevin käsin vaihdoin palelevalle pikkuiselle pikkiriikkisiä uimahousuja ja ajattelin, etten ikinä voi selvitä tästä. Vauvauinnin ensimmäiset kerrat olivatkin koetinkivi ennen kaikkea äidille ja isille. Pakotin itseni (ja miehen) tilanteisiin, joissa vauvan kanssa pärjääminen tuntui utopistiselta mutta onnistuessaan lisäsi varmuutta kosolti uutena vahempana. Olemme jatkaneet harrastusta tähän päivään asti, ja voisin sanoa, että poika alkoi toden teolla nauttia uimisesta noin puolitoistavuotiaana. Ehkä olen väärässä, ja vesi elementtinä on siksi hänelle niin tuttu ja helppo, kun olemme kahden ja puolen vuoden ajan jaksaneet uimassa viikoittain ravata. Ja onhan siellä ollut hauskaakin, varsinkin nykyään. Mutta joskus pojan ollessa alle vuoden ikäinen muistan ajatelleeni, onko tässä mitään järkeä, kun vauva tuntui joka kerta pelästyvän jotakin uutta juttua ja vanhemmat olivat jännityksessään kuin viulunkielet.

Lapsi numero kahden kohdalla en ole varma, miten uimataidon opiskelun aiomme toteuttaa.

Turhakkeeksi voisin listata myös supersuosituksi markkinoidun vauvojen värikylvyn, jossa kävimme esikoisen ensimmäisenä syksynä tunnollisesti kurssin kaikki kolme kertaa. Siellä vauva pasteerattiin suuren valkoisen paperiarkin eteen vatsalleen, paperille laskettiin mustikoita, kiisseliä ja muistaakseni suklaata, joita vauva sitten tuhrasi paperiin ja väliin suuhunsa. En tiedä, minkälaisen elämyksen viisi ja puolikuinen poikani sai, mutta minä pääsin ainakin kokemaan jotakin, mistä minulla ei ollut aikaisemmin aavistustakaan.

Materiapuoli on vielä yltäkylläisempi. Meillä on ihan järjettömät kasat harsoja, joita en todellakaan kaikkia käytä enkä tarvitse. Olin päättänyt, että alamme käyttää kestovaippoja, sellaisia, joihin tulee harso ja kuori. How little I knew… Tällaisella systeemillä kestoja käytettiin ehkä kuukauden päivät, kunnes tajusimme, että kestoilla voi hieman helpommallakin. Hankin uuden läjän taskumallisia versioita, joita käytettiinkin seuraavat seitsemisen kuukautta. Olen päättänyt tehdä harsoista matonkuteita, joista kudon matot meidän saarimökkiimme. Sitten joskus. Kestoja olen päättänyt käyttää tälläkin kerralla, mutta vasta sitten, kun vauva on hieman vantterampi. Kun kokeilin niitä tyttärelle hänen ollessaan noin kuukauden ikäinen, paketista tuli niin suuri, että jalat nousivat ilmaan ja sätkivät kuin kala kuivalla maalla.

On Bumboa, sitteriä, leikkimattoa, jos jonkinlaista helistintä, kuvakirjaa, tunnustelukirjaa, mobilea ja niin edelleen. Melko monesta on hankittu huokeamman tilalle vieläpä toinen, kalliimpi, se, joka KAIKILLA on. Sitteri on ihan ookoo edelleen, erityisesti se BabyBjörnin heiluvamallinen. Esikoisen kanssa käyttämättömäksi jäänyt kantoliinakin sai tällä kerralla onneksi uuden elämän.

Olen todennut, että vaikka heiluttelisin vauvan naaman edessä minkänäköistä helistintä tahansa, hän katselee mieluiten minun kasvojani ja ilmeitäni. Puhun nyt siis tästä aivan pikkuvauva-ajasta. Toki ne rapisevat kirjat peileineen voivat lunastaa paikkansa sitten tuonnempana. Mutta kyllä se upea soiva ja huojuva leikkimatto taisi esikoisella olla hieman yliampuva. Katsotaan, miten pikkusisko ottaa maton haltuunsa. Ainakin siinä saa hienoja kuvia.

Melkoista suorittamista ja varustelua tämä vanhemmuus. Meidät opetetaan kasvattamaan myös jälkikasvustamme pesunkestäviä materialisteja, tottakai.

IMG_1523.jpg

Tämä kaksikko koulii kirjoittajasta tehokkaasti itsetutkiskelun kautta ajattelevampaa ihmistä.

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan

Kiireinenkö?

Saatan olla melko kiireinen nykyään. Aikaa on tietysti yhtä paljon kuin ennenkin, mutta alle kaksikuinen vauva ja kaksijapuolivuotias poikanen pitävät huolen, että ennakoitavuus ja suunnitelmallisuus nykyajankäytössäni ovat tällä hetkellä melko kaukana arjesta. En siis voi päättää, että istahdanpa nyt alas ja päivitän blogia silloin, kun olisi kirjoittamiseen hyvä flow. Ja kun sopiva tauko tulee, täytän sen usein muilla askareilla, kuten pyykin viikkaamisella kaappiin tai astianpesukoneen tyhjentämisellä. Se ei suinkaan tarkoita, että bloggaaminen olisi mielestäni vähempiarvoista, se vain tuppaa jäämään taka-alalle, kun päivittäisiä toimia arvotetaan. Mikä on tietysti jokaisen bloginpitäjän dilemma. Mutta sanonpa vain, että vielä vähän aikaa sitten, kun olin työelämässä, päivittämiselle löytyi huomattavasti helpommin aikaa vaikka siellä työtehtävien välissä…

Vauva on edelleen hyväkäytöksinen ja -tapainen. Hän nukkuu pitkiä unia päivisin ja öisin, yöllä syötän häntä kerran tai kaksi sen mukaan, koska hän nukahtaa (usein vasta kello 23 – 23.30, eilen yllättäen jo 22.30). Hän itkee yleensä vain nälkäänsä, väsyään tai sylikaipuutaan. Ja maailman suloisimpia hymyjä olen alkanut saada vajaa kaksi viikkoa sitten, kun vauva tuli neljän viikon ikään. Nyt hän on jo paria päivää vaille kuusi viikkoa!

Päivät rytmittyvät esikoisen puistoilun mukaan. Viemme vauvan kanssa tuplarattailla pojan puistotätien huomaan aamukymmeneltä (Phil&Tedsit ovat jumalan lahja kaikille maailman pikkulasten äideille!), käymme kotona ja haemme pojan kotiin. Nykyään takastulomatka kestää kauemmin, koska poika haluaa kävellä puisto-osuuden, käymme ruokkimassa Jaaninojassa päivystäviä sorsia, ja tietysti jokaikinen lätäkkö matkan varrelta pitää läiskyttää läpi. Toisinaan myös lähes kaikkien puisto pudonneiden oksien tyyppiominaisuudet on tutkittava läpikotaisin. Vauva nukkuu usein katkeamatta koko ajan ja jatkaa vielä kotona parvekkeella niin, että saan ruokittua pojan, luettua hänelle sadun ja laitettua päiväunille. Tämä tapahtuu päivinä, jolloin kaikki menee putkeen. On myös päiviä, jolloin mikään ei mene putkeen. Silloin muistutan itseäni, että tämä on nyt minun työni ja leipätyössänikin louhoksella on päiviä, jolloin tekisi mieli huutaa ja kovaa. Täällä kotona kehtaa paremmin mutta yritän pysytellä tyynenä.

Minulle itselleni on ollut vaikeinta kenties esikoisen ja minun yhteisen ajan väheneminen ja muuttuminen. Nyt alan olla jo tottunut uuteen vaiheeseen, mutta etenkin alussa surin sitä, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Se oli ehkä ennemminkin haikeutta eikä surua, koska aina uuteen astuminen ja vanhan hyvästeleminen herättää samanlaisia tunteita. Yritän edelleen ottaa pojan huomioon niin hyvin kuin vain voin. Luemme hänelle päiväuni- ja iltasadun, käymme ulkona leikkimässä, leivomme ja käymme uimassa. Hassuttelemme. Esikoinen tykkää vauvasta ja haluaa silittää tätä. Häntä pitää opastaa, miten hellästi vauvaa pitää käsitellä ja että vauvalle ei saa huutaa jos vauva itkee.  Vauva on hänen mielestään söpö. 

Hassu juttu muuten, että ennen vauvan syntymää sitä pelkää ja kauhistelee, mitä tästäkin tulee, miksi meidän piti hankkia vielä yksi lapsi, kun kaikki oli jo niin helppoa yhden puhumaan oppineen kanssa, ja sitten kun vauva syntyy, ei voisi enää kuvitellakaan elämää ilman häntä. On myös hauskaa, että kun olen jutellut ikäeroista erilaisissa tilanteissa olevien äitien kanssa, jokaisen mielestä heidän lastensa ikäero on paras. Niinhän sen kuuluukin olla! Samoin meillä. Parasta juuri meille on kaksi lasta, joiden ikäero on kaksi vuotta ja viisi päivää vaille viisi kuukautta.

IMG_1560.jpg

Pikkumies uskaltautui pukin juttusille Vanhan Suurtorin joulumarkkinoilla. Lahjatoive oli selvä: auto.

IMG_1549.jpg

Näitä ihania hymyjä satelee päivittäin.

suhteet oma-elama