Syntymähetkellään hän katsoi minuun vol 2.
Nyt on aika jatkaa synnytystarinaa. Makasin siis sydänkäyrälaitteeseen sidottuna yökahdesta eteenpäin. Päättivät ottaa minut sisälle, koska vauvan sydänäänissä tapahtui suuri notkahdus (syke kävi muistaakseni kuudessakympissä), ja edellinen synnytykseni oli päättynyt samasta syystä kiireelliseen sektioon. Arvostin sitä, että minut sisään kirjannut kätilö kertoi avoimesti minulle kaikesta, sillä viimeksi sitä ei tapahtunut, ja tuolloin olin kaikesta kivusta ja dramaattisuudesta muutoinkin aivan sekaisin.
Tunnelma alkoi nytkin olla melko apea, vaikka supistukset tihenivät ja muuttuivat kivuliaammiksi. (Luojalle kiitos edelleen siitä TENS-laitteesta!) Vihaan kivun vastaanottamista makuuasennossa, silloinhan sitä on kaikista haavoittuvaisimmillaan. Taistelussa tuskin koskaan ollaan vaakatasossa. Siinä sitä kuitenkin maattiin, ja käyrälaitteelta katselin, että minun supistukseni eivät piirtäneet tuskin kummoistakaan kartiota (tai sitten en osannut tulkita sitä). Pyysin jossakin vaiheessa kätilöltä kipulääkettä, jota sainkin. Kaipa ne pillerit jotakin auttoivat, mutta aloin tosissani kaiken kivun lamaannuttamana maalailla piruja seinille. Näin, että joudun jälleen leikkaussaliin ja että kaikki menee pilalle. Puhuin säkkituolissa torkkuvalle miehelle jopa sellaisia, että jos hän jää pojan kanssa kaksin, he pärjäävät varmasti. Itkeskelin surkeuksissani. Pikkuhiljaa supistukset alkoivat viedä minulta voimia, ja aloin täristä siinä sängyllä maatessani loputtomien tuntien madellessa eteenpäin. Kätilö kertoi ymmärtäväisesti, että supistukset saavat kehon sellaiseen puolustustilaan.
Joskus aamukuuden maissa kätilö kävi katsomassa minua ja sanoi, että seuraava, seitsemältä tuleva vuoro saa päättää, mitä minun kanssani tehdään. Ilmeisesti laitteelle piirtyvien supistusten voimakkuus ei ollut vakuuttanut häntäkään, ja näytti siltä, että luvassa on pitkäksi venyvä synnytys. Ennen seitsemää hän tuli kuitenkin takaisin ja sanoi, että vauvan sydänäänet ovat olleet niin pitkään tasaisen hyvät, että minä voin mennä suihkuun.
Voi mikä vaikutus noilla sanoilla olikaan! Juuri suihkua olin toivonut jo esikoisen maailmaan saattamisen aikaan, mutta silloin minulla ei ollut siihen toiveitakaan. Sain hetkessä valtavasti voimaa, ja mies irrotti TENSin selästäni. Siihen asti olin pyytänyt lähinnä hänen kättään puristettavakseni aina supistusten tullessa. Matka suihkuun oli ehkä kaksi metriä, mutta sinäkin aikana minun piti pysähtyä hengittämään. Mutta olipa aivan toisenlaista hallita kipua seisaaltaan! Kätilö oli sanonut, että voin olla suihkussa vaikka puoli tuntia ja että hän välittää tiedon eteenpäin, että olen siellä.
Taktiikkani oli seuraavanlainen: aina supistuksen tullessa nousin seisomaan ja suihkuttelin vatsaani sieltä, mihin koski eniten. Samalla suustani purkautui esikoisraskauden aikaan käymässäni äitiysjoogassa oppimaani synnytyslaulua, joka tosissaan auttoi ratsastamaan kivun päälle ja keinuttelemaan sieltä alas. Sain olla omassa rauhassani eikä minun tarvinnut miettiä, kuuleeko joku minun ääniäni suihkun alta. Keskityin huippu-urheilijan lailla ja aina supistuksen hellittäessä laskeuduin suihkujakkaralle istumaan. Supistuksia tuli nyt alle minuutin välein, mutta armollisesti jokaisen välissä oli pieni hengähdystauko. Ja aina, kun tunsin uuden aallon nousevan, kampesin itseni kahvasta kiinni pitäen seisomaan. Ajattelin, että viivyn suihkussa vielä yhden supistuksen ja vielä yhden ja vielä yhden… Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kello oli, mutta jossakin vaiheessa kipu alkoi olla sellainen, että totesin suihkun riittävän.
Siirryin takaisin huoneen puolelle, ja mies auttoi TENSin jälleen selkääni. Kelloa katsoessani totesin, että se oli jo 7.45, joten olin ollut suihkussa peräti kolme varttia. Soitin kelloa ja kerroin, että voisin nyt ottaa jotakin muuta kivunlievitystä. Tuuraajakätilö kysyi, oliko ilokaasusta viime kerralla hyötyä, ja kun vastasin myöntävästi, hän laittoi laitteen minulle valmiiksi. Siitä tuli 50 prosenttia kaasua ja 50 prosenttia happea. Ilokaasu toimi jälleen, ja sängynlaidasta kiinni pitäen keinuttelin itseäni ja jatkoin lauluani. Jossakin vaiheessa soitin jälleen kelloa ja sanoin, ettei riitä. Sain sataprosenttista ilokaasua, ja sillä mentiin hetki. Kipu alkoi muuttua hieman erilaiseksi, mutta en sitä siinä transsissani tajunnut. Tuntui, etten kestä enää lainkaan ja soitin jälleen kelloa. Minulle luvattiin epiduraali, ja siinä vaiheessa oma kätilöni, jota en ollut vielä tavannut, tuli esittäytymään. Hän sanoi tarkistavansa kohdunsuuni tilanteen ja pysähtyi sitten katsomaan minua. ”Ponnistuttaako sinua?” hän kysyi epäuskoisen näköisenä. Olin ollut sairaalaan tullessani vasta kaksi senttiä auki, ja kaikki olivat ilmeisesti ajatelleet synnytyksen seuraavan edellisen kulkua ainakin keston osalta. Vastasin, että ehkä, koska en ollut aivan varma, mitä tämä uusi kipu oli.
Sängyllä maatessani kätilö tutki minut, ja lausui taianomaiset sanat: ”Kohdunsuu on täysin auki.” Se oli merkillinen hetki, ja olin niin onnellinen, etten tiennyt mitä olisin tehnyt. Tajusin, että hyppäsin pitkällisen epiduraalisekavuuden ohitse ja kaikki tapahtuisikin nopeasti. Sain alkaa ponnistaa, mutta mitään kiirettä ei kuulemma ollut. Parhaalta tuntui olla puoliselällään, sain jalkojen takaa käsillä kiinni pitäen lisää voimaa. Muistan, kuinka mies otti minua hartiasta kiinni osoittaakseen olevansa läsnä, mutta siinä tilanteessa en ollut heikko enkä tarvinnut kenenkään tukea, joten huitaisin käden pois. Ponnistamisen tarve oli kammottava, ja huusin, jopa karjuin jokaisella supistuksella. Sattui vietävästi, ja minulla oli hirmuinen paine saada maailman jättiläismäisin kakka suolestani ulos. Siltä se nimittäin tuntui. Huusin, etten pysty tähän, sattuu liikaa, ja kätilö vastaili juuri oikeita sanoja: ”Pystyt sinä, varmasti sattuu, mutta vielä vähän.” Jos en olisi tunkenut lasta itsestäni ulos niin raivokkaasti, olisin välttynyt toisen asteen repeämiltä, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Kätilö neuvoi, että minun kannattaa keskittyä ponnistamiseen eikä huutamiseen ja näytti suunnan, mihin minun tulee ponnistaa. Se auttoi. Sain valtavasti voimaa, kun en hötkyillyt ja temponut hulluna vaan hiljaisuuden vallitessa puskin lasta eteenpäin. Sitten näkyivät jo hiukset, ja seuraavalla ponnistuksella tuntui kummallinen soljahdus, ja minä näin, kuinka lapsi solahti sisältäni kätilön käsivarsille. Hänen silmänsä revähtivät auki samalla hetkellä, kun hän tuli maailmaan, enkä ikinä unohda sitä katsetta, se oli sanoinkuvaamatonta. Sen jälkeen millään ei ollut mitään väliä, kätilöt saivat pistää minuun neuloja, jotta sain supistuksia vielä istukan ponnistamista varten, minua sai kursia kokoon, kaikista tärkeintä oli vain uusi vauva rinnallani. Ja hän osasi imeä! Napakat huulet tarttuivat tissiini samalla hetkellä, kun hänet rinnalle asetettiin. Kaikki muu ympärillä pysähtyi, oli vain se hetki. Olin niin ylpeä ja onnellinen, että synnytys oli kulkenut lopulta juuri siten kuin olin salaa toivonutkin. Olin pelännyt, että epiduraali romahduttaa jälleen vauvan sydänäänet, ja sitten juostaan leikkaussaliin ja vatsassani on haava enkä tälläkään kertaa saa saattaa synnytystä loppuun.
Kokemus oli täydellinen, ja sairaalassa viettämämme kaksi päivää levolliset ja täynnä rauhaa ja vauvantuoksua.
Tässä se pikku peikkotyttö nyt on, tänään jo kolmen viikon ikäisenä (kuva on pari päivää vanhempi).
Meillä oli vähän erilainen asu Halloween-iltana.
Häntä seuraa nykyään myös unille. Se on peräisin minun lapsuudenaikaisesta talvimyssystäni. Silloin tuollaiset hännät olivat suurta muotia.
