Valtiovarainministeriö esitti budjettiriihessä, että subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen tehtäisiin leikkauksia. Tämä aiheutti luonnollisesti vastalauseiden hyökyaallon, koska kukapa nyt kerran saaduista eduista haluaisi vapaaehtoisesti eroon (paitsi Journalisti-lehden toimituskunta VR:n lehdistöalennuksesta). Tarkemmin en tiedä, minkälaista rajaamista ph-oikeuteen suunnitellaan, mutta siinä vaiheessa, jos oikeuksia missä tahansa asiassa aletaan käyttää kyseenalaisesti tai väärin, niitä on syytä tarkistaa.
Itselläni ei ole ollut tarvetta kyseiselle oikeudelle, koska laitoin pojan pitkin hampain perhepäivähoitajalle silloin, kun itse palasin töihin osittaisen hoitovapaan turvin (4 pv/vko). Siksi en olekaan aiheeseen erityisemmin perehtynyt kuin vasta nyt, kun osa vanhemmista on noussut barrikadeille. Silti minut yllättää tieto, että esimerkiksi Espoon suunnalla monella on alle kolmivuotias lapsi hoidossa vaikka toinen aikuinen on kotona vauvan kanssa. Onkohan tämä ihan puhdas tieto vai pahansuopa juoru? No, oli mikä oli, pohdiskelen asetelemaa kuitenkin.
Itselleni tuntuisi melko mahdottomalta sysätä vauvan tullessa noin 2v4kk:n ikäinen esikoispoika hoitoon, tai siis tässä tapauksessa jatkaa hänen perhepäivähoitoaan. Nyt jo tunnen jännitystä siitä, miten esikoinen tulokkaan ottaa vastaan, vaikka hänen luonteensa ansiosta uusi tehtävä isoveljenä näyttäytyy todennäköisesti hauskana ja tärkeänä. Mutta olen valmistautunut, että mustasukkaisuutta ja uuteen tilanteeseen sopeutumista on odotettavissa väistämättä, jos ei olisi, se olisi kummallista, kuten poikani sanoo. Kummallista. Toki hänen sopeutumistaan uuteen rooliin auttaa vanhemman ymmärrys ja suhtautuminen. Jos isoveli otetaan tärkeäksi apuriksi mukaan päivittäisiin tehtäviin, hän todennäköisesti kokee itsensä tarpeellisemmaksi kotona kuin jos hänet viedään pois kotoa koko päiväksi.
Siksi toiseksi hoitoon lähteminen aamutuimaan olisi talvisaikaan vauvan ja esikoisen kanssa epäinhimillistä, tai siis ainakin inhimillisempi vaihtoehto on aloittaa aamu rauhassa ja ottaa rennosti. Olen jo päättänyt, että poika saa samanikäisiä kontakteja ja ulkoilua läheisessä puistossa, jossa puistotädit päivystävät arkisin joka aamupäivä. Lisäksi Turussa on MLL:n perhekerho, jonne voi mennä molempien muksujen kanssa kaksi kertaa viikossa. Esikoisella on myös ohjattu uintiharrastus, jossa käymme viikoittain. En ole aktiviteeteista ja virikkeistä lainkaan huolissani, ja lähellä on myös Seikkailupuisto, jossa lapsille on vaikka mitä ohjelmaa useana päivänä viikossa.
MUTTA. Ymmärrän hoidontarpeen ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustamisen kuitenkin, koska ihmisillä on hyvin erilaisia tilanteita perhe-elämässään. Minusta on hyvä, että sellainen vaihtoehto on olemassa, mutta siinä vaiheessa, kun oikeutta aletaan käyttää kyseenalaisesti, koko oikeutta ja sen käyttöä tulisi tarkastella kriittisesti. Etenkin silloin, kun työssäkäyvien vanhempien lapsille ei riitä lainkaan hoitopaikkaa, tai ainakaan siinä lähimmässä päiväkodissa. Se on epäreilua. Tosin jokaisessa kaupungissa ja kunnassa päiväkotipaikkojen määrän tulisi olla mitoitettu ennakkoon siihen tarpeeseen, mikä kulloinkin on, mieluusti hivenen yli. Säästökohteena päiväkodit ovat perustelujen ulottumattomissa, yhtä hyvin voisi ryhtyä Suomessa vaatimaan syntyvyyden säännöstelyä. Täällä jos missä on varaa järjestää uusille ihmisille hoitoa ja hoivaa, säästön kohteiden tulisi olla aivan jossakin muualla.
Jos poikani olisi nyt esimerkiksi viisivuotias, tai sanotaan neljä, ja hän olisi jo tottunut päiväkotiin rutiineineen ja kavereineen, tuntuisi kummalliselta ottaa häntä kokonaan kotihoitoon vauvan kanssa. Uskon, että sen ikäiselle seura ja päivittäinen puuha ovat jo elintärkeitä. En veisi häntä sinne viitenä päivänä viikossa, mutta ehkä kolmena ja puoleksi päiväksi, jotta hänellä olisi edelleen jokin oma juttu, jossa hän on olemassa vain omana itsenään, itsenäisenä persoonana. Jos poikani taas olisi ylivilkas tai hänellä olisi suuria oppimisvaikeuksia, joihin sosiaalinen paine ja ryhmässä oppiminen olisi katsottu hyväksi, veisin hänet edelleen päiväkotiin vauvan syntyessä ainakin muutamana päivänä viikossa. Ja jos meillä olisi sellainen tilanne kuin eräällä naapurillamme, jonka 1,5-vuotias heräilee edelleen tuhat kertaa yössä, veisin hänet parina kertana viikossa päivähoitoon, jotta saisin edes niinä hetkinä hieman levätä ja kerätä voimia vauvan kanssa.
Erilaisia syitä lienee paljon muitakin, miksi esikoisen hoitopaikka halutaan yhä vauvan syntyessä pitää tai jopa siinä vaiheessa vasta sellainen hankkia. Siksi subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen kannattaisi miettiä erilaisia porrastuksia, jolloin se olisi edelleen sitä kipeästi tarvitseville mahdollinen mutta ei söisi työssäkäyvien oikeutta saada lapsensa siihen päiväkotiin, joka sijaitsee itselle edullisimmassa paikassa eikä pitkitä vanhempien ja lasten päivittäistä erossaoloaikaa entisestään.
Sitä en ymmärrä, että lapsen hoitovastuu halutaan sysätä jo varhaisessa vaiheessa lastenhoitajille. Jos lapsia halutaan, vastuu heidän kasvamisestaan, oppimisestaan ja käytöksestään on ensisijaisesti vanhemmilla, ainakin ensimmäisinä vuosina. Eivät ne lapset ole mikään sijoitus, joista kerätään tuotto sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.
Syyskuun kesäisinä päivinä keräsimme pojan kanssa voikukkia.
Hänellä taitaa olla silmää kauneudelle, eikö?
