Äitiyslomani alkajaisiksi olemme miehen kanssa rymsteeranneet eli äitini sanoin möbleeranneet. Siirrelleet huonekaluja paikasta a paikkaan b. Sistustaneet uusiksi. Se vaati yhden käynnin Ikeassa sekä yhden nettitilauksen, joka ei kylläkään ole vielä tullut. Ihmeellisesti olemme kuitenkin hyvin aikaisessa uuden ihmisen vastaanottokomiteaa ajatellen. Makuuhuoneemme on nyt hieman erilainen. Sänky käännettiin 45 astetta itään eli päät osoittavat ikkunaan päin. Sängyn viereen mahtuu äitiyspakkauksesta kyhättävä kehto, joka pultataan kattoon. Sen vieressä on pari lipastoa päällekkäin, joihin mahtuivat vauvan kaikki käyttövaatteet kolmelle neljälle ensimmäiselle kuukaudelle, harsot ja kestovaipat sekä muut tarvikkeet. Toinen kirjoituspöytä purettiin vaatehuoneeseen, minun pöytäni sai jäädä. (Koska teen enemmän kirjoitushommia ja niin edelleen seli seli.)

Mies setvi umpitäyteen tungetun vaatehuoneen, ja minä kävin läpi kaikki pojan vanhat vaatteet ihan ensimmäisistä pikkiriikkisistä lähtien. Joitakin sain eteenpäin myyntiin, loput viikkasin koon mukaan uuteen lipastoon uudelleen käytettäviksi. Tein huomion, että nyt meille tuleekin syys- ja talvivauva kesävauvan sijaan, ja minun on tehtävä lisähankintoja, jotta vauvalla on pikkuisenakin jotakin lämmintä puettavaa. Pikkiriikkisimmät vaatekappaleet ovat meillä suurimmaksi osaksi bodyja ja potkuhousuja, ei mitään neuletakkeja tai muuta sellaista. Laitoin jo tilaukseen äidilleni yhden pikkuruisen neuletakin ja itse aion myös tarttua puikkoihin. Kuukaudessa pitäisi ehtiä tehdä ainakin yksi takki.

Mutta ne tunteet. Kävin läpi ainakin yhtä monta muistoa ja niiden aikaansaamaa tunnemyrskyä kuin viikkaamiani ja äitiyspakkauksesta pesemiäni (kyllä, otin sen boksin toistamiseen) vaatteita. Muistin, milloin olin pukenut poikani ylle minkäkin vaatteen, milloin hän oli käyttänyt kutomiani villasukkia, milloin hänellä oli ollut harsoista taitellut kestovaipat, miten hän silloin usein pissasi kaaressa hoitopöydällä maatessaan päälleni ja aina sitä hätkähti yhtä paljon. 

Ymmärsin, että olen kulkenut jo valtavan pitkän matkan äitinä, olen saanut seurata pienen poikani kasvua ja kehittymistä jo kunnon tovin, ja minulla on hänestä ja hänen kanssaan koetusta jo vaikka millä mitalla muistoja. Ja miten suurta ja ihmeellistä se kaikki on ollut. 

Samalla mieleni perukoilla kummitteli ajatus siitä, että uuden vauvan syntyessä käyn mitä luultavimmin järjettömän määrän läpi uusia tunteita, jotka kaikki eivät ole helppoja ja ruusunpunaisia. Vaikka tiedän, että kaikki asettuu jossakin vaiheessa uusille urilleen ja elämä saa taas uudenlaisen muodon, minua hirvittää se alku. Minua pelottaa, että poikani loukkaantuu uudesta vauvasta, joka vie aluksi äidin huomion. Pelkään sitä ensimmäistä hetkeä, kun poika tulee sairaalaan tapaamaan uutta sisarustaan, pelkään hänen katsettaan, sitä tunnekirjoa, jonka hänen kasvoiltaan voin lukea. Pelkään järisyttää pienen ihmisen elämää, koska se kokee järjettömän mullistuksen eikä koskaan enää palaa ennalleen.

Tiedän, että nämä ovat varmasti turhia pelkoja. Luulen, että ne ovat myös jonkinlainen ennalta läpikäytävä defenssimekanismi, jotta esikoisen reaktio ei tule sitten hormonihuurissa kylpevälle äidille sokkina. 

Nyt laskettuun aikaan on viitisen viikkoa. Uin tänään 1500 metriä. Odotan tulevaa kummallisen levollisena. 

Tämä hetki mullisti kaiken.