Neuvola neuvoo neuvoo joo

Seuraa tekstiä neuvolasta. Kuopuksen kanssa olen ollut omaan terveydenhoitajaamme vähintäänkin tyytyväinen, mitä en voi sanoa esikoisen vauva-ajoista. Silloin kuuluimme vielä eri neuvolan piiriin, ja ensiäitinä olisin toivonut saamiini ohjeisiin ”hieman” enemmän konkretiaa ja myötätuntoa. Nyt olen saanut molempia, pyytämättä, ja se on ollut oikein tervetullut muutos. Beibin kahdeksankuisneuvolassa saimme kuitenkin muistutuksen, että toisinkin voi tosiaan olla.

Siellä lääkäri(harjoittelija?) sekä hoitaja, joita emme koskaan ennen olleet tavanneet, kertoivat hieman mielipiteitään. Tympeä fiilis tuli jo siitä, kun vastaanotolle pääsimme yli vartin myöhässä, mitä ei lainkaan pahoiteltu. Kumpikaan ei liioin esitellyt itseään. He sitten kysyivät, että mitä kuuluu, johon minä, että ihan hyvää, joskaan vauva ei niin hirveästi vielä syö kiinteää ruokaruokaa. Puurot ja makeat soseet sekä sormiruoat kyllä maistuvat. No siitähän se sitten alkoi:

– Mitenkäs yöllä, syökö hän silloin?

– Syö juu, kerran tai kaksi. – Jaahas! Ne ovat ne yösyötöt! Ne ovat pois siitä ruokamäärästä, jonka vauva söisi muussa tapauksessa päivällä. Yösyötöt pitää heti lopettaa, ei siihen mene kuin pari kolme yötä ja se on sitä myöten selvä.

– Niin me yritettiin kerran sitä tuossa seitsenkuisena ja silloin vauva huusi tunnin putkeen nälkäänsä eikä todellakaan rauhoittunut.

– Jos sitä tissiä antaa sen huudon päätteeksi, niin vauva oppii, että huutamalla se saa tahtonsa läpi. Vieroittamisessa pitää olla järjestelmällinen. Jos päättää lopettaa yösyötöt, niin sitten ne pitää tosiaan lopettaa.

– Niin me kerran kokeiltiin kuukausi sitten…

– Juu. Nyt ne pitää lopettaa. Lomakausi on siihen hyvä.

– Mies vaihtoi työpaikkaa, hänellä ei ole vielä yhtään lomaa. Kuinka kauan vauvaa voi oikein huudattaa?

– No vauva oppii kyllä. Ei hänellä mitään hätää ole vaikka huutaa, vanhemmilla voi olla hätä, kun joutuvat valvomaan ja ovat väsyneitä. Siksi vieroitus on hyvä ajoittaa lomaan. Eikö vauva pidä ruoasta, annatteko makeita soseita miten paljon, jos hän on tottunutkin saamaan pelkästään niitä? Nämähän tarvitsevat 10-15 maistelukertaa kutakin makua, ennen kuin tottuvat.

Ja punnitus… 

– Hei, tules katsomaan! Tämä on saanut kahdessa kuukaudessa nyt vain 510 grammaa, kun tämänikäisenhän pitäisi saada KUUKAUDESSA 400 grammaa!

(Huomaavat, että vauva kasvaa tasaisesti omalla käyrällään, mutta eivät siitä toki äidille mitään korjaavaa tai lohduttavaa sanaa sano. Kehuja ei tule liioin onnistuneesta imetyksestä. Siitä märmätetään, että yösyötöt pilaavat päiväruokailun (kumma etteivät kiinnittäneet huomiota siihen, että kaikki muu paitsi ruokasoseet uppoavat) ja hampaat. (Eivät ehkä olleet kuulleet, että kun vauvan hampaat on illalla harjattu, äidinmaito ei tee niihin happohyökkäystä.) 

Tuli paha mieli ja epäkelpoäitiolo, vaikka olenkin jo vahvistunut huomattavasti esikoisen ajoista. Sormiruokailua eivät edes kommentoineet, pitivät sitä vissiin ihan höpönlöpönä. En ole noin imetysvastaisiin kommentteihin ammattilaisten suusta törmännyt vielä koskaan, ja siksi ne kummeksuttivatkin. Etenkin, kun silloin seitsemän kuukauden tienoilla tehdyn vieroituskokeilun jälkeen soitin omalle terveydenhoitajallemme, joka sanoi, että vauvat ovat kaikki erilaisia ja toiset tarvitsevat yösyöttöä vielä vuoden iässä. Ja että meidän typy on vielä niin pieni, ettei kannata hötkyillä, että katsotaan parin kuukauden päästä. Itkeä tirautinkin. Ja yritin syöttää hälle päiväunien jälkeen ruokaa ennen kuin annoin maitoa, silloin kyynelehdimme molemmat, vauva ja minä.

Soittelin nyt sitten sitä 10 kuukauden tarkistusaikaa, kun käskivät tulla näytille, kun on niin huonosti kasvanut – ja ne yösyötöt. (Tavallisesti seuraava kerta olisi ollut vuoden iässä. En ole tosin yhtään pahoillani tästä tarkistuskäynnistä.) Onneksi oma terkka oli palannut lomilta. Ihmetteli, että kuka lääkäri siellä on mahtanut olla jne.

Mutta. Jonkin verran ne sanat jäivät kaihertamaan, ja jotenkin puolivahingossa käytimme miehen kanssa juhannusyöt vieroittamiseen, hehheh. Se alkoi jotenkin siitä, kun vauveli heräsi yhtenä yönä 01, 03 ja 05, jolloin totesin, että nyt ei maitoa tipu, kun edelliselläkin kerralla tissi muuttui parin imaisun jälkeen tutiksi. Siinä hän kapinoi puolisen tuntia, kunnes nukahti ja nukkui aamuun asti. Olimme päättäneet, että seuraavana yönä maitoa ei tule vasta kuin kolmen jälkeen. Typy heräsi epäonnekseen varttia vaille ja jäi maidotta. Vaikerrusta kesti 1h20min, mutta nukahti ja nukkui melkein seitsemään. Seuraavana yönä pätkä oli jo helpompi ja kesti alle tunnin, kunnes viime yönä: ERÄVOITTO! Vauveli nukahti 21.30 ja heräsi 5.30! Kyllä se näköjään on sitten kuitenkin totta, että ne oppivat, meidänkin vauva. Sai maitoa räjähtämäisillään olevista tisseistäni ja nukkui tyytyväisenä vielä kolme tuntia. Ja kaikki olivat tyytyväisiä. Itse tosin heräsin varmuuden vuoksi neljältä ihmettelemään. Mutta jos tämä on tässä, voin olla vain tyytyväinen.

Vaikka en toivokaan neuvoloihin mustavalkoista ja provosoivaa henkilökuntaa, sillä asiat voi kertoa hillitymmin ja ymmärtäväisemmin. Plus että jos meidän typymme on silminnähden hyvinvoiva ja tyytyväinen, tuskin sitä nälässä on pidetty.

IMG_3025.jpg

Beibin juhannuslook oli vähintään vakuuttava. 

IMG_3031.JPG

Juhannuksen piennarkukat poimittiin kera esikoisen, pienen kaunosielun.

 

IMG_3045.JPG

Matkalla kotiin.

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan

Sunnuntai-illan blues

Kaksi asiaa, ennen kuin unohdan. Ensimmäinen on sunnuntai-illan blues, ja kirjoitan siitä nyt osuvasti maanantaina. Se on tuo tunne, joka valtaa mielen viikon kääntyessä loppuun, sunnuntai-illan haikeus ja alakulo. Se on ollut seuralaiseni kouluajoista saakka, ilmaantunut joskus vahvempana, toisinaan unohtunut kokonaan. Biletysvuosina sunnuntai-illan alakulo oli vakiovieras pelkästään aivokemioiden takia, kun krapula vei mielen pohjamutiin.

Luulen, että tunnetilalla on jotakin tekemistä ihmisen jaksottaman aikakäsityksen kanssa, eli sen, että ihmismielessä aika rakentuu päivistä viikoiksi, viikoista kuukausiksi ja kuukausista vuosiksi. Jokaisella viikolla on alku ja loppu, nousu ja lasku, syntymä ja kuolema. Koska sunnuntai-ilta on aina yksi uusi kuolema, ei ihme, että tunnelma on silloin haikea ja surumielinen.

Pitkään aikaan sunnuntai-illan ilottomuus ei ole vallannut mieltäni, mutta eilen oli toisin. Päivä oli kaiken kaikkiaan mukava. Olimme pojan kanssa ensimmäistä kertaa elokuvissa (Hokkus pokkus, Mikko Mallikas!), ja sen jälkeen ehdin vielä salille treenaamaan. Lapset saatiin ajoissa nukkumaan, ja pääsimme jatkamaan vielä lauantaina kesken jätettyä leffaa (Oldboy, melko turhake). Ja sitten täysin varoittamatta: vanha tuttu sunnuntain alakulo ja tällä kerralla miltei pakokauhu. Tai ei se päässyt niin pitkälle, mutta merkit olivat tunnistettavissa. Pakokauhun tunne tuli siitä, kun aloin miettiä, miten ikinä osaan kasvattaa lapseni aikuisiksi siten, että heistä tulee onnellisia. Että nuo kaksi pientä avutonta ihmistä ovat todellakin kokonaan minun ja miehen vastuulla ja olemmeko me nyt sitten kunnollisia esikuvia heitä hoitamaan. Aloin myös miettiä raha-asioita, vaikka se on turhaakin turhempaa. Ensi vuodeksi kaavailemani hoitovapaa tammikuusta elokuun loppuun pitäisi rahottaa jotenkin, ja annoin tämänkin aiheen lisätä ahdistustani. Jos katsoisin taaksepäin, huomaisin, että rahaa tulee aina jostakin ja asioilla on tapana järjestyä. Siksi minä nytkin aion mennä loppuvuodeksi (loka-joulukuu) töihin ja mies pitää isyyslomansa, jotta saan rahaa säästöön. Ja hoitovapaalla aion työskennellä freelancerina, kuten viime kerrallakin. Kyllä se siitä, hommat hoituvat. Mutta sanopa se sunnuntai-illan melankoliassa riutuvalle minälleni. Olotila oli melkein käsinkosketeltavaa ahdistusta, joka hellitti heti, kun avasin silmäni ja totesin, että on maanantai. Miten niin minä en osaisi kasvattaa lapsiani, ovathan he omiani ja minä rakastan heitä.

Hieman tunnelmaa latisti aamun lehdessä ollut uutinen, että korkeakoulutetut äidit viettävät lastensa kanssa aktiivisesti aikaa enemmän kuin vähemmän koulutetut. Itse olen korkeasti koulutettu, taskussa on maisterinpaperit ja plakkarissa jatko-opiskelupaikka, mutta tämähän sai itseni vain vertaamaan itseäni jutussa annettuihin tuntimääriin, kuinka paljon korkeakoulutetut äidit todella lastensa kanssa päivittäin ovat. He kuulemma leikkivät ja ulkoilevat, mutta duunariäidit, he vain kuljettavat lapsiaan harrastuksiin ja antavat muiden hoitaa heidän kanssaan olemisen.

Voi hyvää päivää, voiko äitejä pahemmin enää syyllistää! Vien itsekin lähes päivittäin poikani puistotädille leikkimään. Tuplarattaissa on myös kuopus, joka usein nukahtaa matkalla. Pojan kanssa ehditään jutella, lauleskella ja hassutella, ja ainakin minulle matkoista jää hyviä muistoja. Uskoisin, että hänellekin. Samalla toki juoksen (tuplarattaat <3), mutta sehän on vain ajan hyötykäyttöä. Niinä päivinä säästän aikaa, kun en mene juoksulenkille enää sitten, kun mies on tullut töistä kotiin. 

Ja mitä taas tulee leikkipuistossa leikkimiseen. Olen tehnyt huomioita, miten poikani viihtyy puistossa tai pihalla, kun a) minä olen siellä b) siellä on joku hänen kaverinsa. Kyllä vaan paremmin viihtyy vaihtoehdossa b, kun ikäisensä kaverit jaksavat ajeluttaa pikkuautoja pitkin hiekkalaatikolle tehtyä rataa tai tehdä puroja ja niin edelleen. Luultavasti äidin tarjoama selitys kipeästä selästä pojan pyytäessä, että tule sinäkin ajelemaan, ei varsinaisesti houkuta hulluttelemaan. Puistossa ovat samanikäiset pojat, joiden kanssa voi juosta, leikkiä ja peuhata. Minä tykkään mennä poikani kanssa vaikkapa metsään kävelemään ja tutkimaan ”ötiäisiä”, etanoita ja muurahaisia, vetää kumisaappaat jalkaan ja läiskytellä lammikoissa tai kerätä kukkasia puistotätipäivän päätteeksi.

No, toki ymmärrän, että kukin tavallaan, eikä oikeaa tapaa olla oman lapsen kanssa pysty kukaan muu määrittämään. Mutta ahdistushan siitä syntyy, jos alkaa päivittäin käytettyä yhteistä leikkiaikaa laskea. Joku viisas psykologi, olisikohan ollut Jari Sinkkonen, sanoi, että riittää, kun lapsen kanssa syventyy kymmeneksi minuutiksi päivittäin leikkimään eikä tee sinä aikana mitään muuta (eli selaa puhelinta tai ipadia). Haluaisin tietää, mikä kaikki tähän lasketaan, kuuluuko esimerkiksi kirjan lukeminen aktiivisesti lapsen kanssa vietettyyn aikaan? Minä olen nimittäin äärimmäisen huono leikkimään, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Tosin Sinkkonen lohdutti, että vanhempien yleisin syy leikkimättömyydelle on juuri tämä minä en osaa leikkiä -syndrooma. Lapsi ei kaipaa muuta kuin yhdessäoloa vanhemman kanssa, jossa ei ole parempia tai huonompia leikkejä. Ehkä minä tästä näkökulmasta katsottuna olenkin ihan riittävän hyvä. Ainakin minä vietän lasten kanssa päivittäin aikaa, hellittelen heitä ja olen heidän kanssaan. Jospa em. tutkimus keskittyikin arvioimaan työssä käyviä vanhempia? 

Nyt alkaa venyä, ja aika loppuu kesken. Toinen aiheeni jääköön seuraavaan kertaan. Mutta mitäpä muuta se koskisi kuin ah niin ikiajankohtaista imettämistä, joka tuntuu olevan kunnon äidin mitta vaikka muuta aina väitetään. Näkökulma aiheeseen on kuitenkin vähän erilainen: miten (ja ennen kaikkea milloin) lopetan hyvin alkaneen ja jatkuvan imettämisen. Mutta siitä sitten ensi kerralla.

IMG_2637.JPG

Uudet perspektiivit saavat tavallisen päivän näyttämään virkistävältä.

IMG_2679.JPG

Kesä on ihmisen parasta aikaa, muista se!

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan