Nyt kun otsikon kirjoittamisesta on muutama päivä aikaa, voin melko hyvällä omallatunnolla todeta, että oikeastaan mikään ei ole mennyt mönkään. Hormonit ne vain ovat heitelleet mielialojani ennalta-arvaamattoman kovakouraisesti muutamana päivänä, mikä sai hetkellisesti kuvittelemaan, että KAIKKI on mennyt mönkään. Suoraan sanottuna inhoa sitä ajatusta, että en itse ole vastuussa oloistani, vaan joudun vakavissani suuntaamaan syyttävän sormeni hormoneja kohtaan. En ole ihan varma uskonko tähän hormonilässytykseen vai yritänkö ajatella olevani sen yläpuolella. Sisimmässäni minun on kaiketi myönnettävä, että olen ihan yhtä haavoittuvainen niiden otteessa kuin kuka tahansa kuolevainen. Niin, ne ovat ne raskaushormonit, jotka saavat räjähtämään tai pillittämään milloin mistäkin syystä tai ehkä jopa ihan syyttä suotta.

Viime viikolla kannoin kuukauden hallinnassani olleelta kirpparipöydältä yli jääneet kamppeet sellaiselle pelastusarmeijatyyppiselle kirpputorille, joka ottaa vastaan ja myy miltei mitä vain. Kävelin sisään ja kysyin, että kelpaako. Ensimmäinen mummeli oli kovin ilahtunut ja tuli auttamaan kassien purkamisessa autosta. Mutta sitten sisältä pelmahti kovin koppavan oloinen kanssasisko, joka ensi töikseen alkoi ripittää edellisen kirpputorin peruina vaatteisiin ja esineisiin (joita oli ainakin viisi kassillista) jääneistä hintalapuista. Että nämä pitäisi kyllä ottaa ensin pois ja niin edelleen. Sönkötin vastaukseksi jotain itsepuolustukseksi kelpaamatonta siitä etten ehtinyt, kun ajoin edellisestä paikasta suoraan tänne. Seuraavaksi rouvashenkilö ilmoitti kylmäkiskoisesti, että tällaisia vanhoja näppäimistöjä me emme tänne kyllä ota, eihän niitä nyt kukaan osta. (Niitä oli kaiken muun roinan keskellä kokonaista kaksi kappaletta.) Kahden mummelin välillä vallitsi selkeästi epäsuhtainen valtajako, jota tämä töykimys ainakin kuvitteli hallitsevansa. Minä käytin loppuillan miettiessäni, että minun olisi pitänyt saada suuni auki ja sanoa, että voin kyllä nostaa kytkintä ja viedä nämä hyvässä kunnossa olevat kamppeet seuraavaan paikkaan, jossa ne otetaan ilomielin vastaan. Nyt kiukkuni on jo hieman laantunut, mutta silti jaksan ihmetellä, miksi joissakin ihmisissä herää kummallinen vallanhimo pikkiriikkisissäkin tilanteissa, joissa valtaa vain on mahdollista käyttää ja toinen sillä yrittää nujertaa. Kyseisen tilanteen olisi voinut hoitaa kymmenellä kauniimmallakin tavalla.

Seuraavanakin päivänä tapahtui kummallinen välikohtaus, joka olisi ollut kummallinen raskaushormonihuuruista huolimatta. Pyöräilin töistä kotiin, ja olin reilun 12 kilometrin matkallani jo loppusuoralla, kun yhtäkkiä huomasin, että polkupyöräilijä, jota juuri olin ohittamassa, alkoikin kiihdyttää vauhtiaan niin, että ohittamiseni ei käynytkään niin helposti kuin aluksi näytti. Ensin en edes kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta kun huomasin miekkosen sotkevan mankeliaan ihan tosissaan pitääkseen minut loitolla, alkoi hieman ihmetyttää. Pitkä suora päättyi t-risteykseen, jossa minun piti kääntyä oikealle. Mies rullasi kiivaasti oikealla puolellani ja alkoi kaartaa vasemmalle, mutta huomasin, että hänen aikeenaan olikin vain kiilata minut alkaneella sorakaistaleella sivuun. Siinä vaiheessa olin jo hieman ärtynyt ja hermostuksissani, joten sanoin ääneen että hei äläpä kiilaa minua tänne. Siitähän leimahti raivo. Mies alkoi huutaa ja sättiä, että kuka täällä oikein kiilaa, johon edelleen vastasin yhä hämmentyneempänä, että minä ajoin kyllä ihan suoraa viivaa. Olisi pitänyt vain olla hiljaa ja pysäyttää koko vauhti, mutta tilanne oli niin epätodellinen ja kummallinen, etten oikein edes ymmärtänyt, että se todella tapahtuu. Poljimme edelleen siis erittäin kovaa vauhtia vieretysten, ja mies päästeli ilmoille kovaäänisiä kirosanoin höystettyjä lausahduksia tyyliin vain Suomessa voi joutua pyöräillessä vittuilun kohteeksi. Huomasin ajattelevani, että minua hävettää, kun vastaamme pyöräili pahaa-aavistamattomia kanssaihmisiä, jotka todennäköisesti eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Olin niin häkeltynyt, etten saanut enää sanaa suustani, kun mies kysyi että tunnemmeko jostain. Hän oli niin hyökkäävä, että aloin oikeasti pelätä, että hän siinä kovassa vaudissa työntää minut kumoon ja käy päälleni. Vastasin vain, että ei kyllä tunneta. Myöhemmin tajusin, että on melkoisen erikoinen olettamus, että jos tuntisimmekin, suhtautumiseni häneen olisi väistämättä vihamielinen. Siinä vaiheessa halusin vain päästä raivopäästä eroon, painoin jarrua ja sanoin että mene ohi sitten. Aikaa koko episodiin oli kulunut korkeintaan joitakin kymmeniä sekunteja, mutta tilanne oli kaikessa absurdiudessaan jo piinallisen pelottava. Siihen mies miltei räjähti, että minä en mene enää vittu mihinkään ja alkoi myös osoittaa hidastamisen merkkejä. Siinä vaiheessa sain jalat alleni ja poljin minkä kintuistani pääsin. En uskaltanut vilkaistakaan taakseni vaan hidastin vasta kotipihalla. Kauhukuvissani mies oli aivan kintereilläni ja pysähdyttyäni hän potkaisi minut asfalttiin. Mutta häntä ei näkynyt missään.

Kaksi tapausta kahden päivän aikana, joissa koin tulleeni väärin kohdelluiksi, riitivät viemään mielialani alakuloon. Kun sattumuksia siivitti lisäksi yleismaallinen väsymys ja pojan ikävän purkautuminen kotiin tulevan äidin poistyöntämisenä ja voimakkaana vastusteluna, olo tuntui enemmän kuin kurjalta ja katsoin parhaaksi hukuttaa tyynyliinani kyyneliin. Iltavuorosta tullut mies onneksi ymmärsi olla kovin ymmärtäväinen.

Kun nyt olemme taas viettäneet yhden hoitovapaapäivän ja yhden viikonloppupäivän kokonaan yhdessä pojan kanssa ja olen oivaltanut yhtäkkisen väsymykseni johtuvan laskeneesta hemoglobiinista ja rautavalmisteen tuovan siihen toivottavasti nopeasti helpotuksen, maailma näyttää taas ihan aurinkoiselta. Eilisessä neuvolassa kerrottiin kaiken olevan loistavasti, ja olemme saaneet vieläpä nauttia sekä eilen että tänään sekä äidin että pojan äiti ja poika -kavereiden seurasta.