Mikä ihmeen äitimyytti

Lilyssä on pureskeltu viime päivinä siellä täällä erilaisia ”uhrauksia” ja valintoja, joita pikkulapsiperheiden ja vauvojen äidit tekevät, omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. Muun muassa Nuorgamin Emmi innosti bloggarit pitkälliseen ja polveilevaan keskusteluun postauksellaan Marttyyriäiti, jossa hän kertoi saamastaan kritiikistä, kun ”ei uhraa koko elämäänsä imettämiselle” ja niin edelleen.

Elämä muuttuu totaalisesti, kun siihen tulee mukaan vauva, etenkin kun se on oma ja ensimmäinen. Tilanne voi olla toinen, jos tuore äiti on saanut kokemusta lapsista (ja vauvoista!) jo aikaisemmassa elämässään esimerkiksi pikkusisarten tai miehen aikaisempien lapsien ansiosta. Itselläni kosketus vauvoihin ja lapsiin ennen esikoistani oli olematon. Olin viettänyt 34 vuotta keskittyen itseeni ja omaan elämääni.

Olisi aika kummallista, jos muutos ei olisi ollut melkoinen. Kun yhtäkkiä omalla vastuullaan onkin joku pieni, jonka hengissä pitäminen vaatii omistautumista ja kaiken muun asettamista toisarvoiseksi. Muutos ei tapahtunut silmänräpäyksessä, ainakaan itseltäni. Kesti tottua, että jos vauva itkee, hänen tarpeensa menee kaiken muun edelle. Vaikka kuinka olisin halunnut lukea senjasen jutun loppuun, katsoa vielä hetken tv:tä tai roikkua koneella. Ei ollut helppoa myöntää, että minä olin ihmisenä kovin itsekeskeinen ja äidin rooliin astuminen vaati oikeasti opettelua. Mustina hetkinä koin suurta itseinhoa, varsinkin kun mies vieressä tuntui osaavan ottaa vastuun harteilleen paljon mutkattomammin.

Mutta miten muuten voisi ollakaan? Jos on koko aikuisuutensa toteuttanut vain omia mielihalujaan ja elänyt hetkessä hedonistista mielihyväelämää vailla vastuun häivääkään, mitä muuta sitä voisi olla kuin itselleen omistautunut? Ei siinä ole mitään pahaa tai väärää. Kamalampaa olisi, jos uudessa tilanteessa ei olisi havahtunut opettelemaan uutta rooliaan ja kääntämään seuraavaa lehteä elämässään.

Siksi minua vähän huvittavat nämä vielä lapsettomien uranaisten pelot elämän pysähtymisestä ja itsensä uhraamisesta jonkin kummallisen äitimyytin alle. Että sitä ikään kuin sukeltaisi johonkin mustaan äitiaukkoon, joka imaisee sen edeltävän identiteetin kokonaan ja saa ihmisen puimaan vain kakkaa ja kuolarättejä. Äitiys on yksi rooli naisen elämässä, ja siihen mahtuu monta muutakin. (Puolison rooli, työelämän rooli, ystävän rooli ja niin edelleen.)

Muutos nuoruuttaan jatkoajalle venyttäneelle uudelle äidille aikaisempaan elämään verrattuna on kuitenkin niin suuri, että olisi kummallista, jos se hoituisi olankohautuksella. En ymmärrä, miksi äitiydestä innostuminen olisi jotenkin moitittava asia, jos sitä vertaa esimerkiksi uuden ammatin opiskeluun. Kyllähän siitäkin innostuu. Äidin rooli vain sattuu olemaan niin kokonaisvaltainen, että se pakottaa pysähtymään ja miettimään omaa identiteettiään pohjamutia myöten. Uskon, että useissa tapauksissa tämä pohdinta on vain hyväksi.

Itselleni äidin rooliin astuminen ja sen pikkuhiljaa sisäistäminen nyt jo kahden lapsen äitinä on ollut extremeseikkailu. Kun on liehunut koko aikuisikänsä (itse ehdin omistaa liehumiselle 16 vuotta) taukoamatta työssä ja viihteellä, matkustellut, ahminut elämää kaksin käsin ja vielä enemmän, ihan tavallinen arki kotona perheen kanssa on oikeasti uutta ja jännittävää. Arkirutiinit ja kodinhoito ovat kiehtovia, kun niitä ei ole koskaan aikaisemmin opetellut. Itseni piti oikein muistella, että mistä se arki koostui silloin, kun asuin vielä lapsuudenkodissani vanhempieni ja isoveljieni kanssa. Että se tavallinen päivä oli tosiaankin ihan tavallinen ja siksi juuri niin hieno.

Siksi arki kahden pikkuisen huoltajana ja esikuvana on niin jännittävää, enkä koe luopuvani mistään. Kun seuraa omien lastensa kokemuksia uusien ensimmäisten kertojen äärellä, sitä saa itsekin sanomattoman paljon. Tämä on elämässäni (hyvin tervetullut) vaihe. Se ei jatku loputtomiin, kuten ei mikään edeltäneistäkään. Ja se on juuri elämän suola. Uudet kokemukset ja niistä jäävät muistot.

IMG_2590.jpg

Pikkuinenkin harjoittelee. Sormiruokailu on ollut uusi innostava juttu myös äidille.

IMG_2717.jpg

Kun jätski ja limu maistuvat näin hyvin, nautinnosta saa osan itsekin.

IMG_2728.JPG

Kun on kolme vuotta vanha, on tarpeeksi iso heittääkseen kiven vastavirtaan.

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan

Jaksaa, jaksaa!

Meidän vauvamme on nyt seitsemän kuukautta ja kymmenen päivää. Hän syö edelleen tissiä pääravinnokseen. Olisikohan jokin tyttöjen juttu, ettei kiinteä ruoka mene alas niin sujuvasti kuin esikoisella, joka sattuu olemaan poika. Muistaakseni esikoisen kiinteiden aloitukseen ei liittynyt suurtakaan dramatiikkaa. Olen varma, että muistaisin, sillä esikoisen kanssa yleensä kaikki uusi oli täynnänsä suurta dramatiikkaa (vanhempien mielestä). Kiinteisiin totuttelu 5,5 kuukauden iässä alkoi kuitenkin hyvin, mielestäni hänen suunsa aukesi kerta toisensa jälkeen kuin linnunpojalla, mitä sitten ikinä olimmekin tarjoamassa.

No, nyt on toisin. Maistelut aloitettiin suurin piirtein samassa iässä tälläkin kerralla, mutta nyt suu on pysynyt paljon pidempään ja päättäväisemmin supussa. Muksun kaurapuuro hedelmäsoseella on onneksi alkanut upota sekä aamulla että illalla, mutta määrällisesti edelleen hyvin vaihtelevasti. Joka kerralla menee sentään jotakin. Hedelmäsoseet maittavat useimmiten hyvin, ja olemme tarjonneet avokätisesti myös sormiruokia, joten voisi sanoa, että tyttösemme syö puoleksi soseita ja puoleksi sormiruokia. Mutta ne ruokasoseet (peruna, porkkana, liha jne.), ne teettävät työtä ja tuskaa. Järjetöntä maanittelua ja lusikan sohimista. En luota itseeni vielä sormiruokavanhempana riittävästi, että uskoisin lapsosen saavan omin sormineen riittävästi ravintoa sisäänsä, ja puuro pysyy hamaan tappiin saakka lusikassa. Sitä liisteriä meillä EI sormiruokailla. 

Joka tapauksessa, pointtini oli se, että koska esikoisemme alkoi syödä pontevammin heti alkuunsa, myös hänen yöunensa pitenivät nopeammin. Tässä vaiheessa hän pärjäsi muistaakseni jo hienosti vain yhdellä yösyötöllä, joka ajoittui jonnekin aamuneljän, -viiden tuntumaan. Sitäpaitsi hänellä oli tuo maaginen esine, tutti, jolla hänet sai tainnutettua nopeasti takaisin uneen, jos hän siitä kesken kaiken havahtuikin.

Nyt ei ole tuttia, ei, enkä sitä muuten kaipaisikaan, mutta meillä ei typyä tainnuteta mitenkään takaisin uneen, jos hän siitä pari tuntia nukahtamisensa jälkeen herää. Hän nimittäin nukahtaa t-o-d-e-l-l-a helposti verrattuna esikoiseen, jonka sängyn reunalla roikuttiin joskus lähemmäs tuntikin, hermot tyystin riekaleina ja lihasmuisti valppaana hiippailemaan huoneesta siten, että yksikään kohta lattiassa tai portaissa ei narahda. Tyttö jää usein nukahtamaan ihan itsekseen, ja jos hän silittelyapua tarvitseekin, keskimäärin viisi minuuttia riittää. Se sujuu siis kuin unelma. Mutta. Hän herää edelleen kaksi kertaa yössä syömään. Olimme jo vaiheessa, jossa ensiherätys oli vasta kahden – kolmen aikoihin, tai joskus jopa neljältä. Nyt ollaan taas kahdentoista – yhden herätyksessä eli nälkä iskee silloin, kun vanhemmat ovat juuri vaipuneet uneen ja joutuvat kiskomaan itsensä lyijynraskaasta olotilasta valveille. Vaikka imetys sujuu hienosti ja vauva nukahtaa saman tien syötyään, kuten myös minä, alkaa runsaan seitsemän kuukauden jokaöinen monituinen heräily vaatia veronsa.

Vaikka arki itsessään rullaisi suht ookoosti eteenpäin, heti kun tulee jotakin tavallisesta poikkeavaa ja ylimääräistä tai parina yönä yösyöttöjen lisäksi joutuu heräämään esikoisen painajaisiin tai ulkoa kantautuvaan mustarastaan aamuvarhaiskonserttiin, väsymys alkaa painaa vähän liikaa. Nyt meinaan väsyttää, ja väsyttääkin niin paljon, että aamulla piti oikein pinnistää, että muistin, miksi jääkaapin ovi lepatti avoimena ja mitäköhän muuta minun piti juuri tehdä. Viime viikolla oli esikoisen kolmivuotissynttärit ja kaverijuhlat, jotka teettivät melko lailla ylimääräistä, oli kolmipäiväinen sirkuskurssi ja yllättävä säätilan muutos eli helle, josta en suin surminkaan halua sanoa pahaa sanaa. Lisäksi personal trainerin laatima viikko-ohjelma vaati veronsa, mutta toteutin liikuntaharjoitteet suurimmaksi osaksi niin, että juoksin tuplarattaiden kanssa puistotädille ja takaisin x 2 päivässä. 

Ehkä vaadin itseltäni liikaa, mutta en haluaisi tinkiäkään. Imettämistä en ainakaan lopeta. Ja tassuttelu ei todellakaan rauhoita meillä, päinvastoin, vauva suorastaan suivaantuu, jos häntä alkaa yöllä lääppiä. Ja mieluummin tungen tissin suuhun samalla sekunnilla kun vauva sitä pyytää, imetän kymmenisen minuuttia ja laitan hänet takaisin nukkumaan, kun roikun pinnasängyn laidalla ja yritän kosketuksen rauhoittavalla vaikutuksella saada hänet takaisin unen hellään huomaan. (Tässä ehkä joku lukija voi olla huomaavinaan pienen sarkastisen sävyn, joka osuu aivan oikeaan.)

Lohduttaudun sillä, että muutama kuukausi menee nopeasti, yöherätyksiä ei ole kuitenkaan imettämisen vuoksi kahta enempää, ja tämä aika ei koskaan enää palaa. 

IMG_2762.JPG

Salama-kakkuahan täälläkin tietysti toivottiin.

IMG_2755.jpg

Muu teema toiveen mukaan.

IMG_2739.jpg

Ja sitten niitä pöllöjä, jonka idean kopioin täältä.

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan