Painavaa asiaa

Osallistuin Turun yliopiston FinnBrain -tutkimukseen, jossa tarkastellaan muun muassa äitien syömistottumusten siirtymistä lapsille. Tutkimuksessa kysyttiin, onko äiti kärsinyt joskus syömishäiriöstä ja jos, niin minkälaisesta. Tämähän herätti minussa ajatuskulun, jota en aikaisemmin ole tullut niin aktiivisesti vielä miettineeksikään. Minkälaista syömiskulttuuria ja suhdetta ruokaan välitän lapsilleni?

Sillä minulla on ollut syömishäiriö. En osaa sanoa, oliko se lievä, kohtalainen vai vaikea, sillä epäterve suhtautuminen ruokaan ja itseen on aina vaarallista, tippuivat kilot sitten kuinka paljon tahansa. Häiriöstä on aikaa jo lähes 20 vuotta, mutta tuon ajan ajatukset muistan osittain yllättävänkin hyvin. Nyt ne onneksi näyttäytyvät mielessäni vääristyneinä ja kummallisina, enkä voisi kuvitellakaan kohtelevani itseäni niin. Mutta jotakin suhtautumisesta ruokaan ja omaan kehonkuvaan syömishäiriöstä kärsinyt kantaa silti luultavasti hautaan saakka mukanaan. Ainakin itseään pitää silmällä tarkemmin, jos ei muuta.

Nämä raskaudet ja niiden jälkeiset ajat ovat petollisia, ja siksi vaarallisia. Raskaana ollessa painoa kertyy, syystä, ja siksi sitä ei pidä niin kamalana. Säännöllinen puntarilla käyminen muiden silmien alla oli itselleni kyllä ainakin aluksi kiusallista ja epämukavaa. Mutta sitten ajattelin, että tälle en nyt mitään voi, ja lopetin asiasta stressaamisen. Ensimmäisen raskauden jälkeen kilot alkoivat tippua melko helposti ja karkasivat välistä niin alas, että aloin tuntea oloni jo hieman vieraaksi kehossani. En tiedä, mikä laihtumiseeni oli suurin syy: imettäminen, pitkät ja säännölliset vaunulenkit, uuden elämäntilanteen tuoma stressi vai karppaus, jota mieheni kanssa samaan aikaan hetken kokeilimme. Toisen raskauden jälkeen muuttujia on kaksi vähemmän, ja paino on pysynyt tiukemmin. Nyt emme karppaa, eikä elämäntilannekaan stressaa. Synnytyksen jälkeen sallin itseni herkutella lähes rajattomasti parin kuukauden ajan, kunnes totesin, että näin ei voi jatkua. Loppiaisena aloitin herkkulakon ja huhtikuussa pestasin itselleni personal trainerin. Nyt paino on tullut alaspäin jo 11,5 kiloa, joten homma alkaa toimia. En voi kieltää, etteikö olo olisi mukava, kun kaapista löytää päälleen jotakin muutakin kuin kauhtuneita äitiysvaatteita! Olen jopa innostunut salitreenaamisesta, nyt kun minulla on ohjelma, joka tukee juoksuharrastustani, ja kun tiedän, että teen treenit oikein. Ennen salilla käyminen oli sellaista puuhastelua, josta ei tullut edes paikat kipeiksi.

Minulla menee usein pitkiä aikoja, etten viitsi käydä vaa’alla lainkaan. Toisinaan ravaan sillä alvariinsa, kuten nyt, kun painonpudotus on tavoitteellista. Nyt on aseina ensimmäistä kertaa ammatti-ihmisen laatima terveellinen ruokavalio ja kunto-ohjelma. Ja täytyy sanoa, että hyvältä tuntuu, kun tuloksia alkaa näkyä! Olen alkanut hyödyntää myös nuo matkat, kun vien poikaa puistotädille. Nyt, kun ilmat ovat lämmenneet, olen alkanut kulkea sinne juosten. Phil&Tedsit ovat mitä mainioimmat tuplarattaat tähän tarkoitukseen. Kaksi kertaa edestakaisin tekee yhteensä seitsemän kilometriä, pojalla on hauskaa, kun mennään lujaa vauhtia ja vauva usein nukahtaa omaan kerrokseensa.

Mutta siis ne ruokatavat ja suhde ruokaan. Tällä hetkellä pojallani on meneillään vaihe, jossa oikea ruoka ei tunnu olevan mistään kotoisin ja kaiken, mitä suusta sisään työnnetään, pitäisi olla herkkua. Se saa adrenaliinini melko usein kiehumaan. Varsinkin, kun tietää, minkälaisia kiukkukohtauksia energiatason notkahdukset ja nälästä johtuva voimattomuus saavat aikaan, aikuisellakin. Syömään pakottaminenkaan ei ole järkevää. Yritän kannustaa aina edes maistamaan, ennen kuin poika tuomitsee koko ruoan. Usein tämä auttaakin, maistettuaan hän toteaa, että ruoka olikin ihan hyvää. Lautasta en pakota syömään tyhjäksi, sillä liian tuoreessa muistissa ovat seuraukset omasta kouluruokailustani pinaattikeittopäivänä ekaluokalla.

Haluaisin, että lapseni oppivat kunnioittamaan hyvää ja terveellistä ruokaa ja herkuttelemaan harvakseltaan ja taiten. Ruoka tehdään meillä yleensä itse, ja luomua tai lähiruokaa suositaan mahdollisuuksien mukaan. Eineksiä ei syödä. En tajua oikeastaan koko einesten ideaa. Maku on kamala, jos sitä ylipäätään on, ja ne tekevät olon huonoksi omassa kehossa. Jahka tuo pikkuneiti oppii kunnolla istumaan, hän saa eteensä yhä enemmän sormiruokia. On muuten hauska seurata, kun pikkusiskon sormiruokailua seuraava poika innostuu omistakin omenanlohkoistaan, jotka vähän aikaisemmin työnsi lautasellaan syrjään.

IMG_2440.JPG

Poika puistotädille, pikkuneiti päikkäreille ja äidille lenkkarit jalkaan. Vaunulenkki juosten on uusin oivallukseni, josta olen oikeasti tyytyväinen.

IMG_2456.jpg

Sormiruokailu kiinnostaa pikkuneitiä huomattavasti enemmän kuin äidin tai isin soseiden lappaaminen suoraan suuhun.

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan

Sektiolla vai ilman

Taas huomaan kirjoittavani jostakin, joka liittyy lapsensaantiin, lapsiin ja äitiyteen. Kaipa tämä elämänvaihe puskee esiin ennen muuta siellä, missä ovat omimmat ajatukseni vailla yritystäkään mistään muusta. Kuten vaikkapa työpaikan kuudensista yt-neuvotteluista viiden vuoden aikana, oman urani paikallaan junnaamisesta ja uusien suunnitelmien tekemisestä, saarimökkiprojektista ja niin edelleen. Enää en kamppaile niiden ajatusten kanssa, ketä tämä tämmöinen anonyymimutsin blogi arkisine ajatuksineen voisi kiinnostaa – sittenhän kirjoittelu kannattaisi siirtää saman tien ruutuvihkoon tai word-dokumenttiin. Vähän sama, kun näytin miehelleni hassua kuvaa pojastamme ja sanoin, että aion laittaa sen facebookiin. Mies siihen, että kiinnostaako se nyt ketään. Sama se, minua kiinnostaa. En pyytele anteeksi somessa enkä blogissa ja mitänäitänyton. Se on tyhmä joka maksaa, ei se joka pyytää. Ihan niin valmis tähän julkiseen mielipiteiden julistamiseen en ole, että esiintyisin täällä omalla nimelläni ja niin edelleen, lasten kuvienkin postaamista mietin jokaisen kerran jälkeen uudelleen. Mutta sitten taas… netin sisältö alkaa olla jo nyt totaalisen hallitsematon, sen huomaa pelkästään instagramissa, kun etsii omia kuviaan hashtagilla, ja justiinhanmäsenpostasin-kuvan jälkeen saman hakusanan alle on ehtinyt tulla kymmeniä ellei satoja kuvia. 

Asiaan. Luin juuri Maailman Kuvalehdestä artikkelin Lääkärit loivat sektiobuumin, jossa kerrottiin, että Latinalaisessa Amerikassa sektioiden määrä on noussut hälyttävästi ja alkaa olla jo statuskysymys. Varakkaat voivat mennä synnyttämään yksityissairaaloihin ja valitsevat nimenomaan sektion, koska se ei ole niin kivuliasta – ja koska he voivat. Molemmat synnytystavat kokeneena koen voivani arvostella kumpaakin – kuten myös artikkelin kuvaamaa kehitystä. Ensinnäkin, suunniteltu sektio ei ole mielestäni äidin kannalta aktiivinen synnytys lainkaan. On vain raskaus ja siitä toipuminen, mutta varsinaista synnytystä ei suunnitellulla sektiolla lapsen saavan naisen voi mielestäni sanoa kokeneen. Kiireellinen sektio taas, no, itse kärsin supistuskivuista 17 tuntia ennen kuin kätilö kiikutti minut leikkaushuoneeseen, mutta olisin mieluummin vienyt sen loppuun asti itse.

Minusta äidin haluama sektio muista kuin lääketieteellisistä syistä on itsekäs veto, joka lisää eriarvoisuutta ja jolla on kauaskantoisemmat seuraukset kuin äiti ehkä tulee ajatelleeksi. MK:n artikkelin mukaan tällaisiin perusteettomiin keisarileikkauksiin uppoaa järjetön määrä rahaa: Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan jopa 2,3 miljardia dollaria joka vuosi koko maailmassa. Summa on pois mistäpä muusta kuin muusta terveydenhuollosta eli – mutkat suoriksi – köyhät ja vähäosaiset kärsivät parempiosaisten kustannuksella tässäkin asiassa. Ei olekaan yllättävää, että ylimääräisiin sektioihin tuhlataan juuri rikkaissa ja keskituloisissa maissa. Suomessa sektioiden määrä on jutun mukaan kuitenkin WHO:n asettamissa rajoissa.

Miksi sektio ei ole mielestäni vaihtoehto terveelle naiselle, jolla alateitse synnyttämiselle ei pitäisi olla estettä? Koska ensinnäkin siitä paraneminen kestää kauemmin. Itselläni sektiosta toipumiseen meni kuukausi, alatiesynnytyksestä yhdeksän päivää. Sektio myös lisää tulehdusriskiä ja näin ollen pitkittää paranemista. Naisen hormonit ovat synnytyksen jälkeen totaalisen sekaisin, ja baby blues on hyvin yleistä muutama päivä synnytyksen jälkeen. Sänkyyn kytkettynä oleminen, etenkin jos kyseessä on ensimmäinen raskaus, ei edesauta asiaa. Omaa lastaan ei jaksa opetella ensimmäisinä päivinä lääkehuuruissa hoitamaan, koska tippalaite estää vaipanvaihtoharjoittelut ja muut sängystä nousemista vaativat operaatiot. Imettäminen tai toiselle tissille vaihtaminen on hankalaa, kun vatsan ylitse kulkee kivulias haava. Henkinen toipuminen etenkin kiireellisestä tai hätäsektiosta saattaa kestää vielä kauemmin. Itseäni vaivasi ajatus, että en osaa edes synnyttää oikein, kun en saanut ensimmäistä lastani ponnistamalla maailmaan. Lisäksi sektiopotilas vaatii osastolla paljon enemmän kätilöiden aikaa ja vaivaa, hän viipyy sairaalassa kauemmin – ja kaikki tämä maksaa ja on pois muilta äideiltä ja vauvoilta.

Miksi sektiota sitten yhä useammin halutaan? Yksi syy on synnytyspelko. Kenenkään pelkoja ei voi väheksyä, mutta niitä varten on olemassa pelkopoliklinikoita, joissa niistä voi puhua ja ne voi voittaa. Uskoisin, että lähes jokaisen synnytyspeloista kärsivän naisen toiveissa olisi päästä pelkojensa yli ja synnyttämään itse eli alateitse. Muita syitä en oikeastaan osaa nimetä. Sektiota suunnittelevien toivoisin ottavan selvää, miten rankkaa suuresta leikkauksesta toipuminen pienen vauvan kanssa on, ja mitä riskejä itse leikkauksessa on. Se tuskin pelkojensa kanssa kamppailevia kiinnostaa, miten paljon sektio maksaa ja mitä kaikkea sillä rahalla saisi.

IMG_2267.jpg

Isompi ja pienempi.

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan