”Äiti, meinaaksä olla koko päivän vihainen?” kysyi piirun vaille kolmivuotias lounaspöydässä. Auts. Osui ja upposi. Ja juuri kun minä yritän keskittyä Project Maman Katja Lahden loistavan kolumnin innoittamana siihen, miten puhun lapsilleni.

Minulla oli nälkä. Heikotti. Olin viipottanut koko aamupäivän pää kolmantena jalkana ympäri kaupunkia, saapunut kotiin miljoonan kauppakassin kanssa, yrittänyt innostaa puistotädiltä tulleen, väsyneen poikani ”auttamaan äitiä” eli riisumaan itse haalarit ynnä muut, kuorinut turvakaukalossaan mukana nököttäneen vauvan vaatteistaan ja vaihtanut hänen vaipastaan megakakan sekä imettänyt hänet. Sillä hetkellä olin tainnut ehtiä antaa pojalle ruokaa ja tyhjensin juuri kauppakasseja. Poika olisi halunnut jotakin, mitä lautasella ei ollut ja mitä meillä ei tainnut olla missään kaapissakaan. Taisin toistaa lapsuudessani vihaamani mantran ”halut ne on hiirelläkin” ja annoin itselleni luvan marmattaa, että jos ei lautaselle valikoitu ruoka kelpaa, voi olla ilman. Poika itki hieman, minä pysyttelin kylmänä. Ja sitten: ”Äiti, meinaaksä olla koko päivän vihainen.”

En meinaa, rakas pikkuinen. Minua vain väsytti ihan niin kuin sinuakin äsken. Mutta silti. Vähiten haluan tulla muistetuksi äitinä, joka meinasi olla koko päivän vihainen. Huhhuh.

Linkitin Hesarissa olleen Katja Lahden kolumnin myös facebook-sivulleni, ja se kirvoitti odotetusti keskustelua. Eräs kaverini kirjoitti, että olennaista on juuri se, miten lapselleen puhuu, koska puhetyylin saa kasvoilleen saman tien, kun lapsi oppii puhumaan. Jos aina kieltää ja toruu, mitäpä muuta sitä voi kuvitella oman lapsensa suoltavan. Haastoin itseni opettelemaan, että ainaisten älä- ja ei-sanojen sijaan käyttäisinkin kehotuksia: Otetaanpa kengät jo eteisessä pois. Annetaan vauvan syödä rauhassa. Syödäänpä nätisti. Ja niin edelleen. Se on yllättävän hankalaa, sillä olen tottunut jatkamaan hallitsevaa kieltokulttuuria. Mutta aion totuttaa omat lapseni sallivampaan ajattelutapaan. Eillä ja älällä on sitäpaitsi huomattavasti enemmän painoarvoa, jos niitä ei ryöstöviljele joka toisessa lauseessa. Ajatusmaailmakin muuttuu huomaamattaan myönteisemmäksi.

Äiti, meinaaksä olla koko päivän vihainen. Onnekseni tuohon lauseeseen sisältyy ajatus, että vihaisena oleminen ei ole minulle sääntö vaan poikkeus. Se sisältää myös yksilön valinnan mahdollisuuden, jota kukaan ei voi minulta riistää. Minulla on vapaus valita, että en ole koko päivää vihainen. Valitsen, että koko loppupäivän olen iloinen ja hyvällä tuulella.

Pienet kasvattajani.