On mielenkiintoista tunnistaa lapsessaan omia tapoja omasta lapsuudestaan. Yhtäkkiä mieli matkustaa salamannopeasti vuosien taakse, kun oman lapsensa näkee kamppailevan samanlaisten huvittavinakin näyttäytyvien ongelmien kanssa kuin itse aikoinaan. Puheenaiheena on nyt siis poikani, 2v9kk, jolle merkilliset asiat ovat tärkeitä, ainakin tietyillä elämänalueilla. Hänen mielenrauhansa järkkyy, jos lautasella olevat ruoka-aineet ovat sekaisin tai toistensa päällä. Eräänä päivänä annostelin hänelle riisiä ja nakkikastiketta ja sen kummempia ajattelematta laitoin nakkikastikkeen riisin päälle. 

Ei kelvannut, hepuli tuli. Vatsaan saakka taisivat sillä kerralla solahtaa pelkät porkkanat, jotka oli lautasen toisessa reunassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Ymmärsin kyllä, mikä mätti. Maut pitävät olla selkeinä yksikköinään erikseen. Toisella kerralla ruokahalu loppui siihen, kun lihapulla kierähti lautasella vahingossa kastikkeeseen. Ei auttanut, vaikka kuinka olisi selittänyt, että mahassa kaikki ruoka-aineet menevät kuitenkin iloisesti sekaisin. Syömisen ja maistamisen sekä ehkä ennen kaikkea suutuntuman nautinto oli jo pilalla.

Sillä hetkellä uhmaikäisen oikut eivät naurattaneet. Mutta kyllä minä ne pienen pohdiskelun ja itsetutkiskelun jälkeen ymmärsin. Yhtäkkiä muistin, kuinka vastenmielistä itselleni oli, jos kaikki tarjolla olevat ruoat oli sotkettu lautasella sikin sokin. Mistään mausta ei saanut kunnolla selvää, ja kaikkien ruokien suutuntuma oli sekoitettu jotenkin höttöiseksi. Lapsi vasta opettelee makuja, kyllähän ne onkin hyvä pitää selkeinä ja erillään toisistaan. Vasta, kun makuaisti ja suu ovat kehittyneet toiselle tasolle, voi alkaa tarjoilla kultivoituneempia makuyhdistelmiä.

Muistan myös, kuinka äärimmäisen nirso olin jogurttien suhteen. Minulle kelpasi oikeastaan vain vitivalkoinen ja mukavan selkeästi lohkeava Bulgarian jogurtti, jonka olin ristinyt tätiviiliksi (ja jota läheisestä siirtomaatavarakaupasta pyysin aina sillä nimellä). Banaanijogurtti oli myös ok, mutta siitä piti lusikalla erotella ne mustat pisteet pois. Mansikkajogurtti oli aivan poissuljettu inhottavien sattumiensa vuoksi. Silloin ei tainnut olla samanlaista kattausta lastenjogurtteja, joita osataan nykyään markkinoidakin sileinä ja pehmeinä. Ehkäpä en ollut suutuntumieni kanssa yksin kronkeli.

Äsken, kun luin pojalleni satua ennen hänen päiväuniaan, hän siirsi sivua käännettäessä aina kirjaa pitävän sormeni pois, jos se sattui peittämään jonkin kuvan. Tätäkin muistan itse tehneeni. Onhan se nyt tärkeää nähdä kaikki kuvat, koska ne saattavat vaikuttaa tarinan ymmärtämiseen. 

Välillä tällaiset pikkuoikut ärsyttävät. (Ennen kuin muistan itse olleeni ihan samanlainen ja ymmärrän merkityksen oikkujen taustalla.) Sitä sortuu ajattelemaan, että miksi tuo nyt on tuollainen ja nostaa metelin noin mitättömästä asiasta. Olettaa, että lapsi on samanlainen kuin itsekin ja näkee ja kokee asiat samalla tavalla. Muistan arvostelleeni omia vanhempiani samasta asiasta joskus nuorempana, ainakin ajatuksen tasolla. Että se, että he ovat vanhempiani ei itsestään selvästi tarkoita, että he myös omistavat ajatukseni ja olettavat, että minä toimin ja ajattelen kuin he. 

Ihmettelinkin, kuka söi kaikki viinirypäleet.

Minulle on tärkeää tunnistaa tällaiset asiat, jotka ovat vaarassa siirtyä kauttani jälleen seuraavalle sukupolvelle ja joista omat lapseni näin joutuisivat laillani kärsimään. Yritän arjen keskellä antaa heille ja heidän omille ajatuksilleen tilaa, juuri siksi, että ne ovat heidän omiaan. Ei ole minun tehtäväni määrittää heidän tapaansa elää tätä elämää ja uskoa, että vain minun tapani ovat ainoat oikeat tehdä asioita.

Vaikeaa, toisinaan. Mutta sitähän se on, erilaisuuden hyväksyminen. Pienessäkin mittakaavassa.

Nelikuisen hymy.