Painavaa asiaa

Osallistuin Turun yliopiston FinnBrain -tutkimukseen, jossa tarkastellaan muun muassa äitien syömistottumusten siirtymistä lapsille. Tutkimuksessa kysyttiin, onko äiti kärsinyt joskus syömishäiriöstä ja jos, niin minkälaisesta. Tämähän herätti minussa ajatuskulun, jota en aikaisemmin ole tullut niin aktiivisesti vielä miettineeksikään. Minkälaista syömiskulttuuria ja suhdetta ruokaan välitän lapsilleni?

Sillä minulla on ollut syömishäiriö. En osaa sanoa, oliko se lievä, kohtalainen vai vaikea, sillä epäterve suhtautuminen ruokaan ja itseen on aina vaarallista, tippuivat kilot sitten kuinka paljon tahansa. Häiriöstä on aikaa jo lähes 20 vuotta, mutta tuon ajan ajatukset muistan osittain yllättävänkin hyvin. Nyt ne onneksi näyttäytyvät mielessäni vääristyneinä ja kummallisina, enkä voisi kuvitellakaan kohtelevani itseäni niin. Mutta jotakin suhtautumisesta ruokaan ja omaan kehonkuvaan syömishäiriöstä kärsinyt kantaa silti luultavasti hautaan saakka mukanaan. Ainakin itseään pitää silmällä tarkemmin, jos ei muuta.

Nämä raskaudet ja niiden jälkeiset ajat ovat petollisia, ja siksi vaarallisia. Raskaana ollessa painoa kertyy, syystä, ja siksi sitä ei pidä niin kamalana. Säännöllinen puntarilla käyminen muiden silmien alla oli itselleni kyllä ainakin aluksi kiusallista ja epämukavaa. Mutta sitten ajattelin, että tälle en nyt mitään voi, ja lopetin asiasta stressaamisen. Ensimmäisen raskauden jälkeen kilot alkoivat tippua melko helposti ja karkasivat välistä niin alas, että aloin tuntea oloni jo hieman vieraaksi kehossani. En tiedä, mikä laihtumiseeni oli suurin syy: imettäminen, pitkät ja säännölliset vaunulenkit, uuden elämäntilanteen tuoma stressi vai karppaus, jota mieheni kanssa samaan aikaan hetken kokeilimme. Toisen raskauden jälkeen muuttujia on kaksi vähemmän, ja paino on pysynyt tiukemmin. Nyt emme karppaa, eikä elämäntilannekaan stressaa. Synnytyksen jälkeen sallin itseni herkutella lähes rajattomasti parin kuukauden ajan, kunnes totesin, että näin ei voi jatkua. Loppiaisena aloitin herkkulakon ja huhtikuussa pestasin itselleni personal trainerin. Nyt paino on tullut alaspäin jo 11,5 kiloa, joten homma alkaa toimia. En voi kieltää, etteikö olo olisi mukava, kun kaapista löytää päälleen jotakin muutakin kuin kauhtuneita äitiysvaatteita! Olen jopa innostunut salitreenaamisesta, nyt kun minulla on ohjelma, joka tukee juoksuharrastustani, ja kun tiedän, että teen treenit oikein. Ennen salilla käyminen oli sellaista puuhastelua, josta ei tullut edes paikat kipeiksi.

Minulla menee usein pitkiä aikoja, etten viitsi käydä vaa’alla lainkaan. Toisinaan ravaan sillä alvariinsa, kuten nyt, kun painonpudotus on tavoitteellista. Nyt on aseina ensimmäistä kertaa ammatti-ihmisen laatima terveellinen ruokavalio ja kunto-ohjelma. Ja täytyy sanoa, että hyvältä tuntuu, kun tuloksia alkaa näkyä! Olen alkanut hyödyntää myös nuo matkat, kun vien poikaa puistotädille. Nyt, kun ilmat ovat lämmenneet, olen alkanut kulkea sinne juosten. Phil&Tedsit ovat mitä mainioimmat tuplarattaat tähän tarkoitukseen. Kaksi kertaa edestakaisin tekee yhteensä seitsemän kilometriä, pojalla on hauskaa, kun mennään lujaa vauhtia ja vauva usein nukahtaa omaan kerrokseensa.

Mutta siis ne ruokatavat ja suhde ruokaan. Tällä hetkellä pojallani on meneillään vaihe, jossa oikea ruoka ei tunnu olevan mistään kotoisin ja kaiken, mitä suusta sisään työnnetään, pitäisi olla herkkua. Se saa adrenaliinini melko usein kiehumaan. Varsinkin, kun tietää, minkälaisia kiukkukohtauksia energiatason notkahdukset ja nälästä johtuva voimattomuus saavat aikaan, aikuisellakin. Syömään pakottaminenkaan ei ole järkevää. Yritän kannustaa aina edes maistamaan, ennen kuin poika tuomitsee koko ruoan. Usein tämä auttaakin, maistettuaan hän toteaa, että ruoka olikin ihan hyvää. Lautasta en pakota syömään tyhjäksi, sillä liian tuoreessa muistissa ovat seuraukset omasta kouluruokailustani pinaattikeittopäivänä ekaluokalla.

Haluaisin, että lapseni oppivat kunnioittamaan hyvää ja terveellistä ruokaa ja herkuttelemaan harvakseltaan ja taiten. Ruoka tehdään meillä yleensä itse, ja luomua tai lähiruokaa suositaan mahdollisuuksien mukaan. Eineksiä ei syödä. En tajua oikeastaan koko einesten ideaa. Maku on kamala, jos sitä ylipäätään on, ja ne tekevät olon huonoksi omassa kehossa. Jahka tuo pikkuneiti oppii kunnolla istumaan, hän saa eteensä yhä enemmän sormiruokia. On muuten hauska seurata, kun pikkusiskon sormiruokailua seuraava poika innostuu omistakin omenanlohkoistaan, jotka vähän aikaisemmin työnsi lautasellaan syrjään.

Poika puistotädille, pikkuneiti päikkäreille ja äidille lenkkarit jalkaan. Vaunulenkki juosten on uusin oivallukseni, josta olen oikeasti tyytyväinen.

Sormiruokailu kiinnostaa pikkuneitiä huomattavasti enemmän kuin äidin tai isin soseiden lappaaminen suoraan suuhun.