Sektiolla vai ilman

Taas huomaan kirjoittavani jostakin, joka liittyy lapsensaantiin, lapsiin ja äitiyteen. Kaipa tämä elämänvaihe puskee esiin ennen muuta siellä, missä ovat omimmat ajatukseni vailla yritystäkään mistään muusta. Kuten vaikkapa työpaikan kuudensista yt-neuvotteluista viiden vuoden aikana, oman urani paikallaan junnaamisesta ja uusien suunnitelmien tekemisestä, saarimökkiprojektista ja niin edelleen. Enää en kamppaile niiden ajatusten kanssa, ketä tämä tämmöinen anonyymimutsin blogi arkisine ajatuksineen voisi kiinnostaa – sittenhän kirjoittelu kannattaisi siirtää saman tien ruutuvihkoon tai word-dokumenttiin. Vähän sama, kun näytin miehelleni hassua kuvaa pojastamme ja sanoin, että aion laittaa sen facebookiin. Mies siihen, että kiinnostaako se nyt ketään. Sama se, minua kiinnostaa. En pyytele anteeksi somessa enkä blogissa ja mitänäitänyton. Se on tyhmä joka maksaa, ei se joka pyytää. Ihan niin valmis tähän julkiseen mielipiteiden julistamiseen en ole, että esiintyisin täällä omalla nimelläni ja niin edelleen, lasten kuvienkin postaamista mietin jokaisen kerran jälkeen uudelleen. Mutta sitten taas… netin sisältö alkaa olla jo nyt totaalisen hallitsematon, sen huomaa pelkästään instagramissa, kun etsii omia kuviaan hashtagilla, ja justiinhanmäsenpostasin-kuvan jälkeen saman hakusanan alle on ehtinyt tulla kymmeniä ellei satoja kuvia. 

Asiaan. Luin juuri Maailman Kuvalehdestä artikkelin Lääkärit loivat sektiobuumin, jossa kerrottiin, että Latinalaisessa Amerikassa sektioiden määrä on noussut hälyttävästi ja alkaa olla jo statuskysymys. Varakkaat voivat mennä synnyttämään yksityissairaaloihin ja valitsevat nimenomaan sektion, koska se ei ole niin kivuliasta – ja koska he voivat. Molemmat synnytystavat kokeneena koen voivani arvostella kumpaakin – kuten myös artikkelin kuvaamaa kehitystä. Ensinnäkin, suunniteltu sektio ei ole mielestäni äidin kannalta aktiivinen synnytys lainkaan. On vain raskaus ja siitä toipuminen, mutta varsinaista synnytystä ei suunnitellulla sektiolla lapsen saavan naisen voi mielestäni sanoa kokeneen. Kiireellinen sektio taas, no, itse kärsin supistuskivuista 17 tuntia ennen kuin kätilö kiikutti minut leikkaushuoneeseen, mutta olisin mieluummin vienyt sen loppuun asti itse.

Minusta äidin haluama sektio muista kuin lääketieteellisistä syistä on itsekäs veto, joka lisää eriarvoisuutta ja jolla on kauaskantoisemmat seuraukset kuin äiti ehkä tulee ajatelleeksi. MK:n artikkelin mukaan tällaisiin perusteettomiin keisarileikkauksiin uppoaa järjetön määrä rahaa: Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan jopa 2,3 miljardia dollaria joka vuosi koko maailmassa. Summa on pois mistäpä muusta kuin muusta terveydenhuollosta eli – mutkat suoriksi – köyhät ja vähäosaiset kärsivät parempiosaisten kustannuksella tässäkin asiassa. Ei olekaan yllättävää, että ylimääräisiin sektioihin tuhlataan juuri rikkaissa ja keskituloisissa maissa. Suomessa sektioiden määrä on jutun mukaan kuitenkin WHO:n asettamissa rajoissa.

Miksi sektio ei ole mielestäni vaihtoehto terveelle naiselle, jolla alateitse synnyttämiselle ei pitäisi olla estettä? Koska ensinnäkin siitä paraneminen kestää kauemmin. Itselläni sektiosta toipumiseen meni kuukausi, alatiesynnytyksestä yhdeksän päivää. Sektio myös lisää tulehdusriskiä ja näin ollen pitkittää paranemista. Naisen hormonit ovat synnytyksen jälkeen totaalisen sekaisin, ja baby blues on hyvin yleistä muutama päivä synnytyksen jälkeen. Sänkyyn kytkettynä oleminen, etenkin jos kyseessä on ensimmäinen raskaus, ei edesauta asiaa. Omaa lastaan ei jaksa opetella ensimmäisinä päivinä lääkehuuruissa hoitamaan, koska tippalaite estää vaipanvaihtoharjoittelut ja muut sängystä nousemista vaativat operaatiot. Imettäminen tai toiselle tissille vaihtaminen on hankalaa, kun vatsan ylitse kulkee kivulias haava. Henkinen toipuminen etenkin kiireellisestä tai hätäsektiosta saattaa kestää vielä kauemmin. Itseäni vaivasi ajatus, että en osaa edes synnyttää oikein, kun en saanut ensimmäistä lastani ponnistamalla maailmaan. Lisäksi sektiopotilas vaatii osastolla paljon enemmän kätilöiden aikaa ja vaivaa, hän viipyy sairaalassa kauemmin – ja kaikki tämä maksaa ja on pois muilta äideiltä ja vauvoilta.

Miksi sektiota sitten yhä useammin halutaan? Yksi syy on synnytyspelko. Kenenkään pelkoja ei voi väheksyä, mutta niitä varten on olemassa pelkopoliklinikoita, joissa niistä voi puhua ja ne voi voittaa. Uskoisin, että lähes jokaisen synnytyspeloista kärsivän naisen toiveissa olisi päästä pelkojensa yli ja synnyttämään itse eli alateitse. Muita syitä en oikeastaan osaa nimetä. Sektiota suunnittelevien toivoisin ottavan selvää, miten rankkaa suuresta leikkauksesta toipuminen pienen vauvan kanssa on, ja mitä riskejä itse leikkauksessa on. Se tuskin pelkojensa kanssa kamppailevia kiinnostaa, miten paljon sektio maksaa ja mitä kaikkea sillä rahalla saisi.

Isompi ja pienempi.