Vauva matkustaa
Taas pitänyt hetken hiljaista, mutta nyt on kesä, onhan. Ja me olimme kuulkaas vauvan kanssa ulkomailla, ihan kaksistaan! Matka oli selkeä ja simppeli reittimatka Helsinki-Vantaalta Pariisiin, jossa minulla on kotikenttäetu. Tätini on asunut siellä vuosikymmenet, ja olen vieraillut hänen luonaan lukemattomia kertoja. Osaan siis liikkua kaupungissa, ja siellä asuvat myös serkkuni. Toisilla serkuillani on vauvelia tasan vuoden vanhempi poika, jota emme olleet vielä nähneet, joten päätimme lähteä vähän sukuloimaan. Esikoisen kanssa oltiin samanlaisella reissulla hänen ollessaan 9,5 kuukautta, silloin matkassa olivat molemmat vanhemmat. Mutta koska on töitä ja mitä näitä nyt on, lähdimme matkaan vain me kaksi perheen tyttöä. Esikoinen jäi kotiin isin ja mummin ja vaarin hoitoon.
Vauvelimme koki ensimmäisen lentomatkansa 8,5 kuukauden iässä. Ja hienosti meni! Tämänikäisen vauvan kanssa on mahtavaa matkustaa. Hän on kiinnostunut kaikesta eikä väsähdä ihan heti. Meilläkin heitti päivärytmi häränpyllyä, mutta se ei osoittautunut lainkaan ongelmaksi. Yöllä tyttönen nukkui välillä 14 tuntiakin putkeen, päivällä päiväunet saattoivat jäädä vain tuntiin. Ainut ikävä juttu oli heti toisena päivänä iskenyt nuha, mutta eipä typy siitä paljon rasittunut. Metrokin koluttiin yhden päivän aikana oikein huolellisesti, kummasti siellä vain matkarattailla pärjää kun menee vain.
(Muutenkin olen ottanut lasten kanssa häärätessäni sellaisen asenteen, että senkun menee vaan, elämää se vaan on. Jos esikoisen vauva-aikana panikoin, että mitä jos se alkaa kesken kauppareissun itkemään ja mitä muut sitten ajattelevat, enää en jaksa kuluttaa aikaani moiseen jahkailuun. Sitten toimitaan. Neljän seinän sisällä se pää helpoiten hajoaa, sanon minä.)
Rintareppu on mitä loistavin keksintö etenkin lentokenttäoleskeluun, mutta myös kauppa- ja leipomoreissuille Pariisin pikkuruisilla kaduilla. Myös kevyet matkarattaat ovat erinomaiset liikuskeluun, sieltä vauvakin näkee ympärilleen. Metrossa hän tapitti silmät epäuskoisina selällään, että missä minä oikein olen???
Ja täytyy tähän väliin hehkuttaa vähän myös sitä, kuinka helppoa yhden lapsen (vauvan!!!) kanssa on. Se tulee mukisematta minne tahansa, kulkee kätevästi missä vain eikä heittäydy hankalaksi. Kun vauvaan pystyy myös keskittymään sataprosenttisesti, kaikki soljuu mukavammin kun tarpeet tulevat tyydytetyiksi heti. Miksei sitä voinut ymmärtää yhden lapsen vanhempana, kuinka leppoisaa se on?
Mutta onpa tässä postauksessa onnistuneen matkakokemuksen lisäksi hieman asiaakin. Serkkujeni (jotka siis ovat puoliksi ranskalaisia mutta asuneet siellä koko ikänsä eivätkä puhu suomea) kanssa keskustelimme lastenkasvatuksesta. He kyselivät, miten lapsiin suhtaudutaan Suomessa, saavatko lapset täällä tehdä mitään, olla siis lapsia. Ranskassa, tai oikeastaan nyt voimme puhua vain Pariisista, lapset kun eivät aiheuta mitään meteliä missään, he eivät itke eivätkä huuda, he eivät melskaa vaan ovat pieniä aikuisia. Se johtuu siitä, että heidät hiljennetään jo heti kättelyssä. Heidät vaatetetaan kuin pienet aikuiset ja heidän odotetaan käyttäytyvän kuin pienet aikuiset. Jos lapset ilakoivat kadulla tai pihalla, heidän vanhempansa ovat lyöneet laimin kasvatustehtävänsä.
Omat huomioni tukevat tätä ajatusta. Lapset tosiaan kulkivat aikuisten mukana missä tahansa, mutta he olivat aina hiljaa rattaissaan, kahvilassa tai missä ikinä. Vanhemmat eivät juuri kiinnittäneet heihin huomiota muuta kuin huoltomielessä: antoivat vesipulloa tai jotakin pientä syötävää. Useimmiten näin vauvan tai vähän isommankin lapsen rattaissaan nukkumassa tai apaattisena istumassa kauppakeskuksessa, jossa vanhemmat suorittivat ostoksia. Kai siinä levottomampikin lapsi hiljenee, kun ei muuta voi.
Mutta onko tämä hyvä asia? Kerroin serkuilleni, että Suomessa on saavuttanut melkoisen suosion Pariisiin asettuneen, amerikkalaisen Pamela Druckermanin kirja Kuinka kastattaa bebe, jossa käsittääkseni kerrotaan juuri tällaisesta kasvatustavasta. Itse en ole opusta lukenut, joten en voi sitä enempää kommentoida, mutta yleisesti kyllä. Toisessa ääripäässä oli serkkuni israelilaispuolison kommentti israelilaisesta suhtautumisesta lapsiin: heitä pidetään kuin kukkaa kämmenellä ja he saavat tehdä mitä tahansa. Luulen, että suomalainen versio on jotakin tältä väliltä. Mielestäni lapsen paikka ei ole istua rattaissa hiljaa ja sopeutua pelkästään vanhempiensa ohjelmaan ja päiväjärjestykseen. Vanhempien tehtävä on tarjota lapsille päivässä sopiva määrä virikkeitä, jotta he voivat päästää höyryjä pihalle. MUTTA. Lapset eivät totisesti saa myöskään pyörittää pikkutyrannin tavoin koko perhettä vallassaan, siitä tulee järkyttävää jälkeä.
Joten mitä tästä opimme? Maailmalle vaan, se avartaa.
En syö sosetta, syön korkkia.
Vauva vetäisee tirsat missä vain, kun väsyttää.
Mutta kuinka ihana oli taas tulla kotiin ja päästä isoveikan syleilyyn!