Ladataan...

Päiväsairaalajaksoni päättyi perjantaina. Vaikka olin alussa skeptinen, pidin osastojaksosta loppujen lopuksi suunnattomasti. Se toi rytmiä elämääni ja parin viikon sinnittelyn jälkeen oli mukavaa nousta aamulla ja lähteä jonnekin, silloinkin kun takana oli huonosti nukuttu yö. Oli lohdullista tietää, että kun ahdistus tai paniikki iski, lähellä oli aina ammattilainen. Tunsin oloni turvalliseksi ja minusta tuntui siltä, että minusta huolehditaan - tunne, jota en ole kokenut pitkään aikaan, ehkä en sitten lapsuuteni.

Viikkoa ennen kuin jakso päättyi, minua alkoi pelottaa. Joutuisin taas olemaan yksin kaiken aikaa. Mitä minä tekisin? Nukkuisinko taas joka päivä puoleen päivään? Saisinko mentyä suihkuun, kun ympärillä ei olisi muita ihmisiä? 

Juuri ennen jakson loppua eräs tuttuni otti yhteyttä. Hänellä on toimittaja- ja viestintätausta ja hän on perustanut oman yrityksen kesällä. Tutustuimme yhteisessä yksittäisessä projektissa ja kerroin hänelle kesällä, että kirjoittaisin mielelläni ja auttaisin häntä eteenpäin, jotta saisin kokemusta alalta, sillä suurin unelmani olisi, että saisin töitä kirjoittamisen saralla. Olen aina kirjoittanut: hömppää, satuja, päiväkirjaa, muistoja, blogeja jne. ja olen aika ajoin hoitanut entisissä työpaikoissanikin viestintäpuolta päätoimenkuvani ohella.

Tuttavani oli tutustunut aikaisempiin kirjoituksiini ja ilmoitti, että piti siitä, miten kirjoitin. Hänellä ei ole varaa maksaa minulle palkkaa, mutta minulla on eläkeyhtiön päätös oikeudesta ammatilliseen kuntoutukseen. Se tarkoittaa käytännössä työkokeilua. Ja paras mahdollinen työkokeilu on nimenomaan eläkeyhtiön tarjoama: siitä saamani korvaus on sama kuin mitä työkyvyttömyyseläkkeeni olisi lisättynä 33 prosentilla. Älkää kysykö, miksi 33 prosentilla - minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa summa on sellainen, että se tuntuu ylellisyydeltä sairauspäivärahan jälkeen.

Soitin siis eläkeyhtiööni ja sain luvan edetä. Sillä ehdolla, että ymmärtäisin, etten todennäköisesti työllistyisi vasta perustettuun yhden ihmisen firmaan. En tietenkään sitä odotakaan, vaan työkokemusta saralta, josta olen oikeasti kiinnostunut. Ja sitä, että saan kirjoittaa oikeasti mielenkiintoisista aiheista. Työkokemuksen saaminen oli myös eläkeyhtiön edustajan perustelu sille, miksi hän lupasi myöntää työkokeilun ko. paikkaan.

Silti minua jännittää. Minut on kasvatettu siten, että töissä pitää olla. Mikään muu ei ole kunniallista. Töistä poissaolo ei ole hyväksyttävää. Masennus ei ole oikea sairaus tai syy olla poissa töistä, niskasta kiinni vaan. Sosiaalituilla eläminen on häpeällistä.  Pinnistelin vuosia ja vuosia eteenpäin nämä opit selkäytimessäni ja häpesin sairauslomiani armottomasti. Nyt olen vain onnellinen, että olen toipumassa. 

Mutta vaikka toipumiseni on jo pitkällä, pelkään, että väsyn, vaikka pitäisinkin uusista töistä. Kokeilu kestää maksimissaan 6 kuukautta, mutta sekin tuntuu nyt pitkältä ajalta. Myös eläkeyhtiön edustaja sanoi minulle suoraan, että kahdeksaa tuntia ei heti alkuun saa tehdä. Neljä tuntia pitää riittää aluksi. Kai hän katsoi historiaani: sairausloma joulusta 2015- elokuuhun 2016 ja marraskuusta 2017 ensi vuoden helmikuun loppuun. 

Siitä olen kuitenkin onnellinen, että "työnantajani" kanssa meillä on ollut alusta asti avoimet välit, vaikka emme toisiamme hyvin tunnekaan. Olen kertonut hänelle depressiostani. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi, ettei häntä kiinnosta, mitä menneisyydessä on tapahtunut, kunhan nyt pystyn töihin. Hänen kommenttinsa tuntui valtavan helpottavalta. Ja valtavan helpottavalta tuntui myös sanoa ääneen sairauteni nimi. Olen päättänyt, että en suostu enää häpeämään. Sairauteni ovat osa minua siinä kuin hiukseni, varpaani tai krooninen siivousinho. Jos joku hylkää minut minkään edellämainitun perusteella, se ei ole minun ongelmani, vaan hänen. 

Ladataan...

Ladataan...

Olen taas kiristellyt hampaitani laskujen tippuessa postiluukusta. Rahaa on tilillä 90 Euroa ja sillä pitäisi pärjätä 27.11 saakka. Tänään viimeksi tippui uusi lasku IntrumJustitialta.

Kun päätin jäädä pois töistä ja lopultakin luovuttaa, nostaa kädet ylös ja todeta, että olin vakavasti sairas, tiesin tietenkin, mikä oli edessä. Olin kylvänyt rahaa vuosia ja vuosia kaikkeen, mihin mieli teki ja tyttärenikin oli oppinut siihen, että raha oli asia, josta ei koskaan tarvinnut puhua.

Nyt täytyy. Tyttäreni on jopa huolestuneena kysynyt useaan otteeseen, selviämmekö me. Selviämmekö me? Riittääkö meille ruokaa? Joudummeko pois kotoa? En todellakaan pui raha-asioita lapsen kanssa, mutta kun 8-vuotias yhtäkkiä alkaa kuulla joka toinen päivä, että "ei ole varaa", niin totta kai hän alkaa miettiä, mitä se tarkoittaa. Olen yrittänyt lohduttaa, että minulla on varaa perusasioihin - nippa nappa -, mutta muuten kaikkea on ollut karsittava.  

Vaikka kuinka yritän venyttää penniä, tuntuu, että rahasta on aina pulaa. Joka kuukausi on jotain ylimääräistä. Tässä kuussa se on ollut renkaiden vaihto ja auton takavalojen polttimoiden vaihto. Lisäksi sain jättimäisen laskun maksamatta jääneistä siivojalaskuista. Ihmettelen edelleen, miten ne ovat tulleet perintään vasta nyt, sillä laskut ovat viime talvelta - pimeimmän masennukseni ajalta- , mutta maksamatta ne joka tapauksessa ovat. Kun ylimääräistä maksettavaa pukkaa melkein 1000 Euroa, säästöt on käytetty ja luottokorttia vingutettu sitäkin tuhansien edestä, alkaa väkisinkin ahdistaa.

En ole mielestäni enää varsinaisesti masentunut, mutta jatkuva penninvenytys ja kikkailu rahan kanssa väsyttää ja aina silloin tällöin tulee mieleen, että mitä jos jätän vain maksamatta. Antaa mennä ulosottoon. Sellaisia tilanteita on jo tullut pari kertaa vastaankin. Yhden kerran minulle soitettiin käräjäoikeudesta, että jokin lasku siirtyy ulosottoon. No ei siirtynyt, kun maksoin sen sitten lopulta - varmaan joustoluottotililtä. 

Vaikka ulosotossa olisi puolensa, haluaisin pitää luottotietoni kunnossa, sillä tiukoissa tilanteissa luottokortti on todellinen pelastaja. Jos luottotiedot menevät, menee myös mahdollisuus pitää sitä luottokorttia tai joustoluottotiliä.  Olisi myös vaikeaa hankkia vaikkapa uusi pesukone rikkoutuneen tilalle, jos koko summaa pitäisi maksaa kerralla sairauspäivärahasta, koska osamaksu ei maksuhäiriöisellä onnistu. 

Viime talvena en halunnut nähdäkään laskuja ja työnsin ne aina pois silmistäni. En tiedä itsekään, kuinka paljon olen sen ansiosta maksanut huomautus- ja perintäkuluja. Varmaan satoja euroja. Kuulostaa varmaan hullulta, mutta niin se toimii. Kun ihminen on vaikeasti masentunut, on helpointa vältellä ikäviä asioita. Sillä ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Sitä vain työntää kaiken paskan keskellä ikävät asiat pois näkyvistä ja teeskentelee, ettei niitä ole olemassakaan.

Ja mikä on ikävämpää kuin saada laskuja laskujen perään ja tietää, ettei niitä ehkä pysty maksamaan? Kun laskut työntää syrjään, on helppo teeskennellä, ettei niitä ole olemassakaan. Paitsi että ne ovat. Ne tulevat vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun olet parantumassa ja alat taas ottaa normaalia aikuisen ihmisen vastuuta elämästä. Juuri kun olet päässyt pois pimeästä, pitää alkaa setviä sen lieveilmiöitä ja ahdistua uudelleen.

Puhuin tästä asiasta tänään hoitajani kanssa. Lauoin itseinhoa täynnä olevaa monologia aikani, kunnes hän sanoi, että olen kuitenkin tehnyt todella vaikeassa tilanteessa parhaani pitkän aikaa ja että jo se, että olen pystynyt hoitamaan kotirutiinit  ja huolehtimaan lapsesta, on vaikeassa masennuksessa todella hankalaa.

Aloin itkeä. Olen niin väsynyt kaikkeen. En jaksaisi millään setviä tekemiäni tyhmyyksiä, kun koen vieläkin olevani hauraassa tilassa, mutta sieltä se vain aina puskee. Todellisuus.

 

Ladataan...

Ladataan...

Olen viime aikoina tuntenut oloni paremmaksi kuin aikoihin ja samoihin aikoihin on alkanut tapahtua jotain sellaista, mitä ei tapahtunut aikoihin. Olen alkanut kiinnittää huomiota ulkonäkööni ja olemukseeni ja ruvennut taas tuntemaan ja ajattelemaan enemmän kuin jokin mikroskoopissa kiemurteleva tohvelieläin. Kun katson taaksepäin mennyttä vuotta ja pidempääkin aikaväliä, sitä leimaa räikeä välinpitämättömyys monissa asioissa, jotka ovat normaalin terveen ihmisen arkipäivää. Kuten esimerkiksi puhtaat vaatteet tai normaali tunne-elämä.

Listasinkin tähän asioita, joista tunnistaa depressiopotilaan - lista ei tietenkään oli täydellinen ja toisaalta jotkut onnistuvat pahassakin masennustilassa vaikuttaa siltä, että he ovat skarppeja ja huolehtivat itsestään. Minäkin onnistuin jonkin aikaa. 

Jos havaitset ystävänä, läheisenä tai puolisona useita tai kaikki näistä merkeistä, voit olla aika 100% varma, että ihmisellä ei ole kaikki hyvin. Itse asiassa parikin riittää: jos yleensä huoliteltu ihminen alkaa yhtäkkiä kulkea samoissa vaatteissa viikkotolkulla ja haista pahalle, kannattaa huolestua.

 

1. Vaatteet

Olen kulkenut jos jonkunlaisissa rytkyissä julkisilla paikoilla. Normaalisti olen huolettomastikin pukeutuneena tarkka puhtaudesta, väreistä ja siitä, että vaatteet sopivat yhteen, mutta masennuksen aikoihin olen laahustanut supermarketeissa pyjamahousuissani, joissa on maalitahroja, toppatakissa, jonka vetoketju on rikki ja jossa on myös maalitahroja, virttyneissä t-paidoissa ilman rintaliivejä ja rumissa, yksissä ja samoissa lenkkareissa. Ei ole vain kiinnostanut paskan vertaa. Kauppaan meno on ollut yksi arkipäivän inhottavista pakkorituaaleista, enkä todellakaan jaksanut alkaa muuttamaan ulkonäköäni kaupassakäynnin vuoksi.

2. Tukka

En ole leikkauttanut hiuksiani neljään vuoteen ja ne ulottuvat vyötärölle. Minulla on onnekseni pitkä ja luonnonkihara tukka, mutta jotain hoitoa sekin joskus tarvitsisi. Joskus viime talvena en pessyt hiuksia ennen kuin peilistä alkoi nähdä, kuinka rasvaiset ne olivat huolimatta siitä, että pidin ne sotkuisella poninhännällä tai nutturalla. Lempikampaukseni on ollut hiuslenksulla punottu kummallinen nutturan ja poninhännän sekoitus, josta valuu suortuvia niskaan samalla kun osa on kiinni kaksin kerroin lenksulla. Tällä tekniikalla ei tukkaa tarvinnut edes avata kolmeen neljään päivään. Nukkumaan vaan samassa kampauksessa ja ylös ja ulos samassa tyylissä - kampaamatta ja lenksua avaamatta. 

3. Muu hygienia

Suihkussakäynti muuttui niin vastenmieliseksi, että olisi luullut kyseessä olevan keski-aikaisen kidutuksen. Pesin viikkotolkulla vain kainalot lavuaarin yllä ja alapään käsisuihkulla. Välistä en jaksanut tehdä sitäkään ja havahduin vasta sitten, kun kainaloista tai alkkareista uhosi sellainen löyhkä, että sitä eivät enää voineet edes depressiopotilaan välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sivuuttaa. Minä haisin, vaatteet haisivat ja tyttärenikin reagoi joskus siihen, että äidin kainalot haisivat pahalta kun hän tuli lähelle. 

4. Huonot elämäntavat

Kun mieli romahtaa, romahtaa myös keho - ainakin minun tapauksessani. Mitä syvemmälle depressioon uin, sitä harvemmin kävin kävelyllä tai harrastin muuta liikuntaa, kunnes en tehnyt enää muuta kuin kuljin sohvan, keittiön, vessan ja roskakatoksen pakollista väliä (jos työmatkoja ei oteta lukuun). Olin syönyt vuosia suhteellisen terveellisesti, liikkunut paljon ja painoni oli hyvällä tolalla.

Paino alkoi nousta vuoden 2015 aikana, jonne olen ajoittanut tämän vuosia kestäneen paskamyrskyn alun. Depression lisäksi sairastuin autoimmuuniin suolistotylehdukseen. Mitä pahemmalta olo tuntui, sitä enemmän alkoi kulua suklaata (suolistosta viis). Viime talvena ostin kuukausien ajan joka päivä lempisuklaitani: Fazerinaa, Maraboun Minttukrokanttia ja Buenoa. Useimmiten ostin kaikkia yhtä aikaa. Suklaasta tuli oudon hyvä olo ja se korvasi vanhan kaverini alkoholin, kun lapsen aikana en viitsinyt alkaa tissuttelemaan. Söimme pizzaa tai kebabia joka viikko, usein monta kertaa viikossa ja kun pizzaa ei ollut, tytär söi Saarioisten ruokaa kun minä mässytin mitä tahansa epäterveellistä. Kun tyttö oli isällään, join viiniä tai olutta taintumukseen saakka. Myös tupakointi lisääntyi. Kun aiemmin olin polttanut maksimissaan 5 tupakkaa päivässä, saattoi yhtenä päivänä mennä 10 savuketta.

Lopputulemana lihoin 30 kiloa parin vuoden aikana, kuntoni on täysin nolla ja olen saanut taistella vierottaakseni itseni a) suklaasta, b) viinistä, c) tupakoinnista (ei kokonaan, paheitakin pitää olla). 

 

5. Hitaus

Olen aina ollut nopea suunnittelemaan ja tekemään asioita ja osaan huolehtia itsestäni, mutta masentuneena olin yksinkertaisesti järkyttävän hidas. Myös järjeltäni. En huomannut tai muistanut laskuja, minkä ansiosta minulla on nytkin 900 Euron lasku perinnässä viime vuodelta. En osannut hoitaa asioita esim. Kelan kanssa, kun sairauslomani alkoi ja siitä hyvästä sain 200 Euron laskun, joka myöhemmin lisäselvitykseni ansiosta (jonka sain tehtyä kun voin jo vähän paremmin) annettiin minulle anteeksi terveydellisin perustein. Menin kauppaan, enkä muistanut, mitä piti ostaa, ennen kuin olin pysähtynyt ja tuijottanut tyhjyyteen mahdollisesti minuutteja. Töissä tein samoja asioita kaksi, kolmekin kertaa, kun en muistanut tehneeni niitä jo. Samalla osa tekemättömistä töistä jäi tekemättä. Kun en vain muistanut. Hitaus oli myös motorista. Laahustin, mikä ei ole ollenkaan tapaistani. Tarvitsin aikaa, että pääsen sängystä ylös, mikä ei ole yhtään tapaistani. Kaikki tekeminen hidastui: töiden tekeminen, käden liike astioita ottaessa, postia avatessa, kävely roskapussia katokseen kantaessa, lukeminen tyttären läksyjä tarkastaessa, ajatuksen kulku. Oli kuin olisin raahautunut eteenpäin sementtipaino päälläni ja päässäni.

 

6. Välinpitämättömyys ja vetäytyminen

Pahimpina aikoina en enää halunnut katsoa - enkä katsonutkaan esim. peiliin. Taannuin ajatuksettomaksi, apaattiseksi ja tunnottomaksi olennoksi, jota ei huvittanut mikään. En käynyt missään, en mennyt mihinkään, en halunnut mitään, en tuntenut mitään. En välittänyt vastata ystävieni viesteihin Facebookissa tai Instassa ja tekstiviesteihinkin vastaaminen tuntui vastenmieliseltä ja jos vastasin, se kesti päiviä. En päivittänyt mitään, kun mielestäni ei ollut mitään päivitettävää ja some tuntui muutenkin ällöttävän teennäiseltä paikalta. En vastannut puheluihin. Tai jos vastasin niin pitkin hampain, koska tiesin, että jos en vastaisi esim. äidilleni, hän soittaisi seuraavaksi poliisille tietyn ajan jälkeen. Ainoa tunne, jonka muistan oli ärtymys. Olin aivan saatanan ärtynyt, kun joku yritti ottaa yhteyttä. Halusin vain olla rauhassa. Rauhassa! Mikä siinä oli niin helvetin vaikeaa tajuta. Olin ärtynyt myös tyttärelleni, jos hän halusi sitä vaatimatonta huomiota, jota pystyin antamaan. Sitten pyysin anteeksi ja toistin saman parin päivän kuluessa.

 

7. Seksuaalisten tunteiden kuoleminen

Olen ollut kohta kolme vuotta yksin vapaaehtoisesti, mutta vielä vuonna 2016 alkuvuodesta minulla oli sentään joitain yksittäisiä kohtaamisia miesten kanssa. Olen aina ollut melkoisen seksuaalinen, enkä enää neljänkympin ylitettyäni osannut hävetä tarpeitani ja ne olivat 1) seksi, 2) oma rauha = ei parisuhdetta. Kun masennus alkoi toden teolla verottaa voimiani vuoden 2016 alussa, katkaisin nopeasti kaikki suhteet. Ei vain huvittanut, niin kuin ei mikään muukaan. En masturboinut, en haaveillut seksistä, en tarvinnut seksiä ja minusta tuntui oudolta, kuinka paljon seksistä jaksettiin jauhaa, kun siitä oli tullut täysin tarpeetonta minulle itselleni.

Nyt kun olen tervehtymässä, myös seksuaalisuuteni on herännyt. Ja millä voimalla! Mieleni tekisi juosta alasti ulos kadulle ja pyytää ketä tahansa miespuolista panemaan minua ja kunnolla - niin puutteelliselta oloni tuntuu melkein kolmen vuoden paaston jälkeen. En ole aikeissa toteuttaa uhkaustani, enkä ole myöskään innostunut satunnaisesta seksistä - ainakaan vielä - , joten olen päätynyt lukemaan seksin täyttämää roskakirjallisuutta ja harrastamaan sooloseksia monta kertaa päivässä. 

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Kun vajosin vaikeaan depressioon vähitellen vuodesta 2015 alkaen, en osannut seurata omia toimiani tai toimintakykyäni ollenkaan. Vuonna 2017 olin siinä kunnossa, etten enää jaksanut mitään ja vasta kun tilanne kärjistyi viiltelyyn, aloin ymmärtää kuin täydellisen loppu oli. Silloin vastaan tuli sekin, että tyttärelleni piti kertoa kunnostani ja siitä, miksi en jaksanut oikein mitään. Tästä olenkin kirjoittanut aiemmassa postauksessani.

Kun keskustelu oli käyty, tyttäreni ei enää vaatinut minulta mitään. Talvi, josta en muista juuri mitään oli todennäköisesti sitä, että makasin päivät sohvalla ja yöt sängyssä. Jotenkin sain kuljetettua lapsen harrastuksiin ja ruokittua hänet, mutta muutoin hän jäi yksin. Muistan sen verran, että hän sulkeutui omaan huoneeseensa, omaan mielikuvitusmaailmaansa, omiin leikkeihinsä, eikä edes vaivautunut kysymään minua tekemään mitään kanssaan.

Tätä jatkui maalis-huhtikuuhun, jolloin aurinko alkoi herättää minua, vaikka en vieläkään ollut kunnossa. Aloin ponnistella enemmän. Otin tyttäreeni yhteyttä, juttelin hänen kanssaan, kyselin kuulumisia ja aloin taas tutkia hänen kanssaan aiheita, jotka kiinnostavat meitä molempia. Leikkijäksi minusta ei koskaan ole ollut, mutta tärkeintä minusta onkin, että olen läsnä. Viime talvena en ollut.

Vastavaikutus ei antanut odottaa itseään kovin kauan. Tyttäreni huomasi, että äiti voi paremmin ja hän saattoi taas olla oma itsensä ja vaatia huomiota äidiltään. Alkoi raivokohtausten ja uhmakkaiden taisteluiden kausi. 

Kun sanoin, että oli aika mennä nukkumaan, alkoi huuto. Tyttäreni ei halunnut mennä nukkumaan. Kun painostin hänet sänkyyn neuvottelemalla ja lopulta perinteisillä uhkailun ja kiristämisen keinoin, hän huusi suoraa huutoa sängyssä. Se oli kummallista hampaiden kiristelyä ja ulvontaa, jota en aiemmin ollut kuullut. Samaa tapahtui myös, kun rajoitin tabletilla oloa tai Netflixin katsomista. Tai silloin, kun ruoka ei sattunut olemaan juuri sitä, mitä hän halusi. 

Meillä on aina ollut tyttäreni kanssa hyvä suhde ja hän on omat uhmakautensa käynyt lävitse, mutta sen huhti-toukokuisen ajanjakson hän todennäköisesti purki sitä, että oli ollut monta kuukautta "kiltisti" ja jäänyt vaille huomiota, jota normaalisti voin lapselleni antaa. Ajattelin jo turhautuneena, pitäisikö minun viedä tyttöni psykologille tai jotain vastaavaa, mutta kohtaukset loppuivat muutamassa viikossa ja kesällä kaikki oli taas aivan hyvin. Onneksi.

Tämä kokemus opetti minulle kuitenkin sitä, kuinka tärkeää on kuunnella itseään ja kiinnittää huomiota masennuksen ensimerkkeihin. Tietysti se on itsenikin kannalta tärkeää, mutta erityisen olennaista lapsen hyvinvoinnille. Vaikka 7-vuotias voikin jollain tasolla ymmärtää, että äiti sairastaa, olisi minun pitänyt osata ja uskaltaa turvautua eksääni, ystäviini, sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun jo aikaisemmin. 

Olenkin arvioinut näin jälkeenpäin, että jos pitäisi kuolemansynneistä valita, ylpeys on aina ollut pahin viholliseni. Nyt siihen ei enää vain ole varaa. En halua tyttärelleni enää yhtään samanlaista ajanjaksoa, jossa hänen täytyy vaeltaa elämäänsä viikko- ja kuukausikaupalla yksinään. On tullut aika nöyrtyä. Hyväksyä se, että sairauteni tekee minusta joskus niin heikon ja kyvyttömän ja että en ole siinä tilanteessa tarpeeksi vahva yksin huolehtimaan lapsesta.

Ladataan...

Ladataan...

Kun pää sekaisin sattuu tekemään mitä sattuu, joutuu aina ylimääräiseen syyniin. Kun kiikutin taannoin itseni ja lihakseen asti ulottuvan repaleisen haavani psykiatrisen sairaanhoitajan nähtäväksi, soitti hän luonnollisesti heti lastensuojeluun. Se on hänen tehtävänsä, kun olen alaikäisen lapsen pääasiallinen huoltaja. 

Pelkäsin, mutta en kumminkaan niin paljon, että olisin alkanut salailemaan itseni vahingoittamista. Tiedän jo tähän mennessä, että on parempi saada apua kuin jäädä yksin kivuliaitten ja tuhoisien väärien tapojen kanssa. Itseni leikkelyä seuraava viikko oli koulujen lomaviikko, eikä eksäni pystynyt ottamaan tytärtäni hoiviinsa ihan sen vuoksi, että hän on juuri aloittanut uudessa työpaikassa. 

Leikkelystä ei seurannut lastensuojeluilmoitusta, mutta päivystävä lastensuojelu otti minuun kuitenkin yhteyttä pari kertaa seuraavien neljän päivän aikana. Minusta se tuntui lohdulliselta. Että joku välitti tilanteestani. Koska oli lasten lomaviikko, myös sairaanhoitaja soitti perääni ja kyseli vointiani. Nyt kun olen nöyrtynyt ottamaan apua vastaan, sekin tuntui hyvältä, vaikka mitään hätää ei ollutkaan. Ahdistus on sellainen kaveri, että se tulee ja menee ja sain lääkäriltä lyhytvaikutteista Ketipinoria siltä varalta, että se iskee jälleen. Ikävä puoli lääkkeessä on se, että se vetää täysin tokkuraan, mutta parempi sekin kuin kahden viikon jatkuvat sairaanhoitajalla ramppaamiset ja haavan jälkihoito siellä ja kotona.

Tilanne arvioitiin niin sanotuksi kriisiytymiseksi, joten sosiaalitoimi otti tilanteeni uuteen harkintaan ja tehtiin palvelutarpeen arviointi. Tilaisuuteen kutsuttiin sosiaaliohjaajan lisäksi sairaanhoitajani, perhetyöntekijäni ja eksäni. Olin vähän jännittynyt siitä, että eksäni tuli tilaisuuteen, sillä edellinen arviointi tehtiin jostain syystä ilman häntä.

Istuimme pyöreän pöydän ympärillä ja ensiksi sain puhua itse. Sosiaaliohjaaja ei ollut saanut tarkkaa tietoa siitä, mitä kriisiytyminen oli tarkoittanut ja selitin sitten itse, mistä oli kyse. Kun olin puhunut taustastani tarpeeksi, sairaanhoitaja arvioi minua. Hänen mukaansa olen lääkitykseen hyvin sitoutunut, eikä sittemmin hänen mukaan ole ollut syytä huolestua. Seuraavaksi perhetyöntekijä teki selkoa siitä, miten kaikki oli toiminut kesän ja syksyn aikana. Hänen mukaansa ei ollut syytä olla huolissaan. Olen ollut joskus väsyneempi ja hänen mukaansa se on ok. Hän sanoikin, että voisin reippaamminkin joskus sanoa, ettei voisi nyt vähempää kiinnostaa, jolloin hän voisi touhuta itsekseen huushollissani ja tyttäreni kanssa. Sellaista toimintatapaa ei vain ole vielä rakentunut minuun ja olen pitänyt perhetyöntekijän vierailuja siinä mielessä hyvinä, että saan aina silloin itseäni niskasta kiinni ja esimerkiksi siivottua. Kun hän lähtee tyttäreni kanssa leikkimään tai ulos, niin minulla on silloin aikaa levätä.

Viimeiseksi ääneen pääsi eksäni. Olin eniten hermostunut hänen sanomisistaan, sillä hän osaa olla kipeän suorapuheinen ja vaikka hän on omalla tavallaan herkkä, hän ei ole koskaan osannut uida pääni sisälle sillä tavalla, että hän ymmärtäisi siellä taistelevia demoneja ja kaiken voittavaa pahaa oloa. 

Olin yllättynyt. Varsinkin, kun hän oli tehnyt muistiinpanoja koko tilaisuuden ajan. Entinen puolisoni tunnusti, että hän oli kysellyt säännöllisesti tyttäreltäni, mitä kotona tapahtui ja aika suoraankin, miten minä tyttäreni mielestä voin ja oliko kotona tapahtunut jotain erikoista. Mitään moitittavaa hän ei ollut löytänyt. Hän sanoi tyttäreni olevan iloinen ja reipas. Olin helpottunut ja iloinen. En siis näytä olevan aivan hukassa tyttäreni silmissä.

Lopulta tilanne johti jopa huvittavaan vuoropuheluun minun ja eksäni välillä, jota muut alkoivat nauraa. Totesin, että se siivous on ollut minulle aina paholainen, vaikka olen voinut hyvinkin ja että eksäni kuvasi siivousmoodiani aina berserkkiraivoksi.

"Niin. Siis se siivoaa raivona alasti ja kuuntelee NRJ:tä", eksäni kommentoi ja sairaanhoitaja alkoi nauraa holtittomasti ja sanoi: "Ei liikaa informaatiota kiitos". Perhetyöntekijäni nauroi myös ja sanoi, ettei ole huomannut minun ottavan vaatteita pois, mutta että musiikki kyllä aina soi. 

Sosiaaliohjaaja totesi, että mitään erikoista ei hänen mielestään tarvitse muuttaa tai tehdä ja tarjosi vapaaehtoispalvelua, jossa joku aikuinen voi käydy tapaamassa tytärtäni ja vaikka leikkimässä hänen kanssaan. Leikkiminen on minulle ollut aina vaivalloista ja hankalaa, kun en ole itse koskaan leikkinyt nukeilla tai nalleilla saatikka Petseillä tai Barbieilla edes lapsena. 

Kun lähdimme yhtä matkaa ovelle perhetyöntekijäni ja eksäni kanssa, perhetyöntekijäni pysäytti meidät vielä ja sanoi: "Teidän tytär puhuu teistä aina niin kauniisti, että te ootte oikeesti ihanat vanhemmat." Sitten hän alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään ja sanoi: "Anteeksi, mä oon vähän tunteellinen ja alan aina parkua, kun menee tunteisiin."

Vähältä piti, etten itsekin alkanut itkeä. Vaikka nämä ovat kuvioita, joihin tämän sairauden kanssa pitää tottua, tuntuu hyvältä, että joku joskus sanoo, että olen hyvä äiti tilanteestani huolimatta. Kun niin usein ajattelen olevani riittämätön, huono ja heikko ja se johtaa pelkoon siitä, että joskus vielä joku tulee ja ottaa tyttäreni minulta pois.

Nyt neiti on leirillä tämän viikonlopun. Sekin on tarkoitettu lapsille, joiden perheessä on esim. väsymystä tai masennnusta eikä se maksa minulle mitään. Lapsi on rakastanut viikonloppuja yli kaiken ja tällä kertaa leirillä on vieläpä salapoliisiteema. Minä saan siis rauhassa levätä ja tuijottaa suoratoistopalveluita ja lukea kirjoja. Ihanaa.

Ladataan...

Pages