Ladataan...

Olen terapianomaisesti viime päivinä kirjoittanut tarinaa. Tarinaa rakkauksistani ja vahvoista ihastuksistani ja väliin sitten kaikkea sitä, mikä on alkanut jo joskus 1990-luvun alussa. Rakkauksista, ihastuksista ja sairaudesta. 

Kun olen kirjoittanut ja kirjoittanut, eteeni on piirtynyt surullinen kuva naisesta, joka etsii parikymppisenä ihannetta, jota ovat muokanneet epärealistinen romanttinen kirjallisuus ja toisaalta valtava tarve tulla rakastetuksi omana itseänään. Sellaisenaan, ilman koulumenestystä, ilman kuorta, joka oli jo kehittymässä jo silloin kun menetin neitsyyteni 21-vuotiaana, ilman ainaista vahvuutta ja pärjäämistä, joka jostain syystä leimattiin juuri minun ominaisuudekseni jo lapsesta lähtien. 

Kävi ilmi, ettei rakkaus ole helppoa. Miehet, joihin nuorena asetin toiveeni olivat alkuaikoina aina renttuja, pahoja poikia, joilta ei voinut muuta odottaakaan kuin hylkäämistä. Minä tietysti odotin, että he parantaisivat tapansa minun vuokseni. Sellaista 20-vuotias pää pilvissä elävä naisenpuolikas voi odottaa aivan tosissaan.

Kolmekymppiseksi saakka jaksoin toivoa, että eteeni tulee jotain ylimaallista. Sellaista, joka vie jalat alta. Yhteyttä, jota ei voi kieltää millään tasolla.

Sellaista ei koskaan tullut. Tuli uskomatonta seksiä ilman todellista yhteyttä. Tuli yhteyttä ilman uskomatonta seksiä. Hylkäsin, kun toinen vaati minulta mielestäni liikaa, yritti liikaa iholle väärällä tavalla. Tulin hylätyksi sen perusteella, ettei minuun saanut todellista yhteyttä, etten päästänyt ketään sisälleni, että olin kylmä. Ja minä kun vain halusin, että joku näkisi muurini, mutta haluaisi myös tehdä töitä sen purkamiseksi. Nyt olen tajunnut, että muurit olivat jo silloin liian paksut ja liian tukevat, että niiden läpi olisi päässyt noin vain. 

Niinpä siis hylkäsin ja tulin hylätyksi kerta toisensa jälkeen. Käytin ja tulin käytetyksi. Rakastuin useaan kertaan. Monta kertaa tunne on ollut molemminpuolinen ilman, että suhde on koskaan tullut todeksi. 

Oma lukunsa oli avioliittoni. Ensiaskeleemme alkoivat hyvinkin romanttisesti. Entinen mieheni kosi minua toisena päivänä tapaamisemme jälkeen ja koska hän jos kuka on järki-ihminen, sen on täytynyt olla hänen skaalassaan äärimmäinen teko. Hänen kanssaan päätin, että muurin oli poistuttava. Olin tullut vain kuukautta aiemmin hylätyksi, koska minusta ei kuulemma saanut todellista otetta. Päätin, että olisin sellainen kuin olin ja uskoin, että tuleva mieheni jättäisi minut muutamassa viikossa. 

Näin ei käynyt. Hölmöilin päissäni, esitin kärkeviä mielipiteitä, haastoin häntä. Yritin parhaani näyttääkseni itseni pahimmillani. En pystynyt poistamaan muuriani, mutta välistä hän pääsi sen läpi, ainakin hetkeksi. Välillämme ei ollut polttavaa intohimoa, rakkautemme oli ennemminkin kuin meren laineiden liplatusta aurinkoisessa päivässä. Rauhallista mutta pysyvää.

Meidän välillämme oli todellinen yhteys. Naurua, lämpöä, läheisyyttä, iloa ja välittämistä siitä huolimatta, että join välistä tolkuttomasti, enkä päässyt ongelmiani pakoon vaikka kuinka juoksin. Mieheni kertoi suoraan mutta kiihkottomasti, mistä ei pitänyt ja pari kertaa lähdin A-klinikalle juomiseni takia ja hain apua depressioihin. Yritimme lasta jo vuoden kuluttua tapaamisestamme, vuodesta 2003 lähtien. Kun lasta ei kuulunut, suhteemme alkoi vähitellen näivettyä yrityksistämme huolimatta. Kun tyttäreni syntyi 2010, seksielämämme oli jo käytännössä kuollut. Oli ihme, että saimme lapsen normaalilla tavalla. Silti välillämme oli vieläkin lämpöä ja kunnioitusta. 

Opin, että oikeakin rakkaus voin elää ja kuolla. 

Suhteemme loppu alkoi siitä, että jäin mielenterveysongelmieni takia opintovapaalle vähän ennen kuin aloin odottaa tytärtämme. Yritin epätoivoisesti löytää sellaista polkua työelämään, joka olisi enemmän minua. Mieheni oli aina ihaillut sitä, kuinka itsenäinen ja kunnianhimoinen olin. Vaikka hän suostui järjestelyyn, hän ei koskaan toipunut. Minusta tuli epäluotettava ja kun tulin raskaaksi kesken opintovapaan, olin siinä tilanteessa, etten saanut entisiin ansioihin perustuvaa äitiystukea vaan pelkkää perusrahaa. Kun olin viikolla 37  raskaana hän ilmoitti minulle halveksivasti, että minä en enää koskaan saisi töitä ja että minusta oli tullut miehensä tuloilla elävä loinen. Ne sanat sattuivat ja sattuvat yhä, vaikka ymmärrän järjellä, että ne oli hetken turhautumisen ja pettymyksen tulos.

Oli kuin opintovapaani olisi ollut pahempi asia kuin se että olin aiemmin kuluttanut jopa 40 annosta alkoholia viikossa. 

Totta kai yritin päästä töihin tyttäreni syntymän jälkeen niin pian kuin mahdollista. Se onnistui kun lapsi oli vuoden vanha. Rehellisesti sanottuna se oli aivan hyvä kuvio. En ole koskaan ollut vauvaihminen ja vaikka kuinka paljon rakastan tytärtäni, en koskaan viihtynyt yksin kotona hänen kanssaan. Ensimmäiset kaksi vuotta tyttären syntymän jälkeen menivät vielä aivan hyvin, mutta koska suhteemme ei koskaan palannut ennalleen ja seksin lisäksi halaamiset ja läheisyyskin loppuivat ja alituiset riidat alkoivat, aloin katsella ympärilleni ja löysin. 

Työpaikallani oli mies, joka täytti kaikki kriteerit. Flirttailimme hävyttömästi ja laihduin häntä varten 20 kiloa vaikka se ei todellakaan olisi ollut tarpeen.

Kuten joskus aiemminkin, kiihkeiden tunteiden kohteeni kanssa ei koskaan syntynyt mitään. Ei mitään todella konkreettista. Tällä kertaa ei edes suudelmia. Turhautumiseni kotona, vaikeat talvet sairauden kanssa ja tunteeni toista miestä kohtaan ajoivat minut juopottelemaan joka perjantai. Mieheni tiesi valvoa silloin selvin päin kotona tyttäreni kanssa, koska se oli sanaton sopimus. Äiti veti perjantaisin perseet.

Minä itse esitin eroa vuonna 2015. Suhteemme oli päätynyt siihen, että olin esittänyt vapaata suhdetta, koska tarvitsin niin pahasti läheisyyttä. Edes seksiä. Ja sitähän minä hain ja sain. En ole pettäjätyyppiä ja tietyllä tasolla tiesin sen olevan lopun alkua. Ironista on se, että kun eropaperit tulivat, katkaisin välini kaikkiin rakastajiini ja niitä oli monta. Kaikki täysin merkityksettömiä. 

Siitä lähtien kun eropaperit ovat olleet kaapissani, olen ollut yksin vapaaehtoisesti. En jaksa enää säätää, enkä usko että jaksaisin yrittää mitään vakavaa. En jaksa uskoa enää rakkauteen.

Intohimo voi palaa häikäisevällä voimalla mutta nopeasti, mutta pelkkä seksi ei tyydytä henkisesti eikä pelkkä henkinen yhteys riitä. Kaikkea ei voi saada ja tällä hetkellä - kun muureja ei enää ole ja minä olen minä, en enää halua tyytyä mihinkään puolittaiseen. Olen ilmeisesti palaamassa ihanteisiin, joita hellin parikymppisenä.

Ja olen oppinut erään tärkeän läksyn, jonka olen joskus kuullut tai lukenut muualta. Se kuuluu siten, että kaikkein kauneimpia rakkaustarinoita ovat ne, jotka eivät koskaan saa täyttymystään. 

Uskon, että se pitää paikkansa. Nykyisin sydäntäni särkevät eniten juuri ne suhteet, jotka olivat olemassa, mutta joista ei koskaan tullut mitään. Ne katseet, ne keskustelut, ne suudelmat. Se tunne, kun mahdollisuus törmätä toiseen pyörryttää ja rakastumisen kohde on koko ajan mielessä; se ilo, valo ja se nautinto. Suhteet, jotka päättyivät haikeaan eroon ennen kuin alkoivatkaan ja johtivat pelkkiin muistoihin. 

On olemassa vain kuvitelmat siitä, mitä olisi voinut olla olemassa. Kuvitelmat, joita ei tahraa arki, ei kivuliaat valinnat ja riidat tai kompromissit. Kuvitelmat, joissa on olemassa ikuisesti vain onnea.

 

Ladataan...

Ladataan...

Kun ihmisellä on lapsia ja vaikeita mielenterveyden ongelmia - pysyviä tai määräaikaisia - suosittelevat terveydenhuollon ammattilaiset kertomaan sairaudesta. Se tulisi tehdä ikätasoisesti. 

Helppo ohje eikö olekin? Paitsi että sitä se ei ole. 

Keplottelin ja teeskentelin pitkän aikaa, enkä senkään vuoksi koskaan selitellyt vointejani tyttärelleni ennen kuin hän oli 7-vuotias. Kyllähän hän oli varmaan nähnyt minut sohvalla, mutta työelämä kävi selityksestä. Äiti oli väsynyt, kun töissä oli aina niin kiire. Ja kun itku ja paha mieli tuntui kadonneen iäksi, oli helppo olla tyyni kuin sfinksi ja katsella kaikkea etäältä. Paitsi silloin, kun riitelin puolison kanssa, joka kritisoi kaikkea, mitä oli aivan aiheellista kritisoida. Holtitonta rahankäyttöä, juomista, kylmyyttäni. Mutta minulla oli omat aseeni. Seksittömyys, vastuun vierittäminen minulle arjen toimimisesta ja niin edelleen. Tästä tyttärelläni on edelleen muistikuvia, vaikka hän oli vain viisi kun erosimme.

Ennen kuin täydellinen romahdus tuli, sitä edelsi jo yhdenlainen maanjäristys. Jätin edellisenkin työpaikan ovet paukkuen, olin sairastanut kuukausikaupalla fyysistä pitkäaikaissairautta, jonka yhteyteen minulle kasvoi depressio, mutta oli helppo sanoa, että äiti on kipeänä, kun taudin pystyi selittämään kiemurtelematta ja kaunistelematta.

Talvella sitten olin lopultakin tilanteessa, jossa ei enää auttanut kuin tarttua härkää sarvista. 

Otin tyttäreni ensimmäisellä kerralla olohuoneeseen, pistin puhelimet pois ja aloin selittää. Kerroin, että minulla on sellainen aivokemiallinen sairaus, joka aiheuttaa sen, että olen joskus pitkänkin aikaa tosi väsynyt. Jopa niin väsynyt, etten oikein jaksa tehdä muuta kuin maata. Tyttäreni kysyi, mikä on aivokemiallinen. Kerroin, että se on sitä, että aivoissa on aineita, joita pitää olla tarpeeksi ja minulla joitain aineita on liikaa, joitain liian vähän. 

Sitten yritin selittää, että lapseni ei saa luulla missään vaiheessa, että se, etten jaksa mitään, olisi hänen vikansa, ja että se johtuu tosiaan sairaudesta. Tämä ei ollut juolahtanut tyttäreni mieleenkään, mutta hän oli kuunnellut selityksiäni kiinnostuneena ja hihkaisi: "Mähän voin kertoa koulussa, että sellanenki sairaus on ja että sulla on..." "Ei! Ei tehdä mitään sellaista", yritin pehmentää kauhistunutta reaktiotani. "Toisten sairaudet on vähän sellaisia, että ei ne kuulu muille", yritin selittää. "Ja tää on vähän sellainen sairaus, että ihmiset voi käsittää väärin.."

Voitte kuvitella, että kohtuullisen älykäs 7-vuotias tajusi, että kyseessä on salaisuus. Jotain likaista ja hävettävää, vaikka näin ei pitäisi tietenkään olla. Kerroin sitten, että opettaja kyllä tietää taudistani ja hän ymmärtää, mutta että kaikki lapset ehkä eivät. Tunsin itseni epäonnistuneeksi nuorallatanssijaksi. Pitkin talvea ja kevättä sitten yritin selittää väsymystäni ja sairauttani ja lopulta tyttäreni eräänä iltana alkoi itkeä, että minun sairauteni pelottaa häntä, kun olen aina väsynyt, ja että eikö se sairaus ikinä parane? 

Aloin miettiä, olinko puhunut aiheesta liikaa vai oliko tyttäreni vain tehnyt omat johtopäätöksensä. Lohdutin lastani ja sanoin raskain sydämin valheellisesti, että kyllä se tästä. Miten niin "kyllä se tästä", kun olin vieläkin täysin turta ja turhautunut itseeni ja elämääni? 

Kun nyt kesällä sitten lääkitystä vaihdettiin ja vuosia panttaamani itku alkoi tulla päivien mittaisena maratonina, oli tyttäreni kauhuissaan. Hän yritti ratkaista ongelmaa, itki kanssani ja minä itkin kahta kauheammin. Hän pohti, selviämmekö koskaan, pitäisikö meidän muuttaa, että saisin töitä ja pitäisikö minun harrastaa jotain uutta. Selitin taas tätä sairauttani. Että nyt on varmaan hyvä asia, että itken, kun en ole itkenyt vuosiin. 

Päivä kuitenkin riitti. Itkusta ei tullut loppua ja puolilta päivin toisena päivänä - se oli keskiviikko - soitin eksälleni ja pyysin häntä hakemaan tytön pois. On jo tarpeeksi paha selittää kaksisuuntaista mielialahäiriötä lapselle, ja siinä sivussa sitten vielä odottaa tämän ymmärtävän, miksi äiti alkaa yhtäkkiä itkeä kouristellen ja loppumatta, kun tämä aiemmin ei ikinä, ikinä ole itkenyt. 

Suunnitelma toimi. Eksäni oli tunnin päästä Hämeenlinnassa ja haki tyttäreni pitkäksi viikonlopuksi pois. Minä sain itkeä rauhassa loppuviikon ja sunnuntaihin mennessä olin jo rauhoittunut. Onneksi olin kertonut opettajalle. Hän ymmärsi tilanteen ja järjesti vapaata sen enempää kyselemättä.

Tyttären kysymykset eivät kuitenkaan lopu. Hän kyselee nyt useammin, joko olen saanut töitä, saanko koskaan töitä, mistä saamme rahaa ja niin edelleen. Olen yrittänyt sanoa, että ne eivät ole hänen murheitaan ja että me kyllä pärjäämme, mutta minkä hän huolelleen voi. Ja olen varmaan niin paljon hänen elämänsä aikana puhunut töistä, että hän kuvittelee sen nyt olevan minulle se ainoa pelastus.

Päiväsairaala on toistaiseksi ollut "se paikka missä sä käyt". Odotan vähemmän innolla, kun sitäkin pitää alkaa selittämään. Tuon ikäiselle ei oikein voi sanoa, että se on hullujenhuone, muttei suljettu sellainen.

Itsensävahingoittamisen jälkiä on kaikkein vaikeinta selittää. Eikä niitä voikaan. Silloin pitää vain valehdella reippaasti. Ikätasoisesti sairaudesta kertominen tuskin tarkoittaa sitä, että äidin aikuisenkin korvissa sairaalta kuulostavat ahdistuksenhoitokonstit voisi ottaa rehellisesti puheeksi.

Nyt haava on sentään sidottu ja hoidettu niin, että se ei enää näytä niin kammottavalta. Viime kerralla selitin jäljet ja arvet ihottumaksi, sillä onnistuin piilottamaan leikkelyn jäljet siihen asti, että haavat olivat rupeutuneet ja menivät itse asiassa ihottumasta ulkopuolisille ihmisillekin. Tämä haava on syvempi ja selväsi avohaava. Niinpä olen tällä kertaa kaatunut katkenneeseen metallitolppaan. Keittiövahinko veitsen kanssa ei oikein uppoaisi, kun kyseessä ei selvästikään ole viiltohaava. 

Ja sitten ne perhetyöntekijät. No, niiden suhteen olen ollut aika rehellinen. He auttavat, kun äidillä on vaikea kausi sairaudessa. Perhetyöntekijä hakee lapsen aina välillä koulusta ja he lähtevät suoraan kirjastoon tai mitä muuta he ulkona yleensä puuhaavatkaan. Minulla ei ole hajuakaan, onko tyttäreni selittänyt tätä kuviota koulussaan, enkä aio kysyä.

Tässä kaikessa on selittelemistä ja tasapainottelua tarpeeksi. Annan ajan kulua ja tilanteen toisensa jälkeen tulla vastaan - samalla minulla on aikaa juonia, miten mahdolliset kysymykset taas sillä kertaa selitetään.

Ladataan...

Ladataan...

Olen seurannut suomalaista työelämää vuodesta 1999 lähtien ja olen oikeastaan siitä lähtien kouliutunut esiintymään, kuten se vaatii. Pitää olla ulospäinsuuntautunut, tiimipeluri, positiivinen, hienotunteinen, aktiivinen, tavoiteorientoitunut ja vahva. 

Kun ensimmäinen keskivaikea masennukseni diagnosoitiin 2002, olin oireillut jo pitkään, mutta olin ollut uudessa työpaikassa vasta puoli vuotta. Teeskentelin ja esitin aikani ja tämä oli harvinaisen hankalaa erityisesti siksi, että toimin ammattiliiton asiamiehenä, jonka päätarkoitus oli pitää yllä ja luoda suhteita eri yritysten luottamusmiehiin ja mahdollisiin luottamusmiehiin - eli lobata oman liiton väkeä ottamaan valtaa yrityksissä. Samalla toimin lyhyen aikaa työryhmässä, joka alkoi valmistella erään alan työehtosopimusneuvotteluja ja samassa kolmen hengen ryhmässä istui mies, joka nykyään esiintyy televisiossa säännöllisin väliajoin. 

Aiemmin olin työskennellyt suuressa ja kauniissa yrityksessä työantajan edustajana ja haaveilin, että työntekijäpuolella ajettaisiin työntekijän asiaa. Ehkä ajetaankin, mutta paljon enemmän kattoliittojen alla ajetaan omien ammattiliittojen asiaa. Siellä väännetään eri edustuspaikoista työryhmissä, luottamusmiespaikoista, taistellaan jäsenistä ja mitä enemmän yksi liitto voittaa, sitä vaikutusvaltaisemmaksi se kasvaa kattojärjestön alla ja päättää muidenkin liittojen puolesta. Ja mitä tällainen ympäristö teki, kun minä sairastuin masennukseen? 

Se sylkäisi minut ulos ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Siis työyhteisö, jonka toiminta perustuu siihen, että sen on tarkoitus pitää huolta työntekijöiden eduista. Kyllä, olin niin rikki, että kysyin voisiko työsuhteeni päättää jotenkin kunniallisesti, mutta alle 30-vuotiaana tuskin on pätevä masennuspäissään arvioimaan tilannettaan. Kukaan ei sanonut minulle, että minun pitäisi sairastaa ja palata kun olen toipunut. Työsuorituksessani ei ollut mitään vikaa vaan sain erittäin kiittävää palautetta kentältä. Mutta masennus oli ammattiliitolle niin iso asia, että se toimi heti, kun vain itse vaikutin halukkaalta. Työsuhde päättyi, kun olin ehtinyt sairastaa masennusta kaksi kuukautta.

Yritysmaailma ei ole yhtään sen parempi tai huonompi. Ihmisten erilaisuuden, sairauksien ja mielenterveyden ongelmien hyväksyjiäkin löytyy, mutta suurin osa ei halua koskea hulluun luuseriin pitkällä tikullakaan. Olen kuullut, kuinka toimitusjohtaja nauraa toisen mielenterveysongelmille ja on pitänyt sairauslomaa osoituksena laiskuudesta ja heikkoudesta. Sama toimitusjohtaja rekrytoi itselleen assistentin poissaollessani (olin pääasiallinen rekrytoija) ja kun minä tulin takaisin työpaikalle, minun piti assistentin ensimmäisenä päivänä taluttaa uusi työntekijä pois talosta koeaikaan vedoten, kun toimitusjohtaja mekasti minulle, että "Ei siitä mitään tuu" ja "Ei se mitään opi". Hän myös soitteli viikonloppuisin niin, että aloin pitää puhelinta kiinni, komensi minut neuvottelemaan asioista vessassa samaan aikaan kuin hän oli kusella ja pani minut puhuttelemaan minua puolta vanhempaa työntekijää huonosta pukeutumisesta. Kumpi teistä kuulostaa hullummalta - se työntekijä vai tämä johtaja?

Kun palasin suuryrityksen palvelukseen, jossa olin aloittanut, opin piilottamaan depressioni selkäsairauden, migreenin, flunssan ja muiden hyvien tekosyiden taakse. Pomoni julisti kaikille, että ne kaiken maailman masennukset ovat nykyajan höpötyksiä, ei ketään aina huvita ja että kyllä häntäkin joskus masentaa. Sama pomo kertoi vähän halveksivasti, että johtavan lääkärin mukaan 60% henkilöstöstä käytti jotain mielialaan vaikuttavia lääkkeitä, jos unilääkkeet otettiin mukaan laskuihin. Minä en ihmetellyt yhtään. Minulla oli tuolloin jo unilääkkeet ja depressiolääke, eikä minusta ollut mikään ihme, ettei siinä alati muuttuvassa älyttömien tavoitteiden ja organisaatioiden helvetissä kukaan selväpäisenä jaksanut. Edellä mainitun pomon mielipide muuttui pari vuotta myöhemmin, kun hän itse sairastui depressioon - eikä hän koskaan enää palannut työelämään pysyvästi. Samoihin aikoihin eräs johtaja, jota oli kovasti pidetty arvossa, joutui suljetulle osastolle. Minun ei käsittääkseni olisi pitänyt asiasta tietää mitään, mutta jutut levisivät. Se siitä yksityisyyden suojasta. Kyseinen johtaja ei palannut töihin koskaan.

Myöhemmin sama linja jatkui. Johtoryhmissä käsiteltiin työntekijätasolta päällystöön asti ihmisten persoonallisuuksia ja kävi aina äkkiä selväksi, kuka oli se hyvä työntekijä ja kuka ei. Mieleltään järkkyneet eivät koskaan päässeet Top10-listalle ja jos olivat kuuluneet, niin sieltä sitten kyllä pian tipahdettiin. "Ei sillä pää kestä", saattoi kuulla. Tosin täytyy tasapuolisuuden nimissä todeta, että ihmiset, jotka eivät ole tarpeeksi nopeita, joustavia, tiimihenkisiä ja muutosmyönteisiä, ovat hekin aina mustalla listalla - eivät kirjallisella, mutta puheissa tämmöiset listat elävät aivan yhtälailla ja olen aika satavarma, että niitä kirjallisiakin listoja löytyy, vaikka ne ovat laittomia. Ai miksikö? Siksi, että minulle on ehdotettu useampaan otteeseen, että alkaisin sellaista listaa ylläpitämään. 

Julkisella sektorilla homma oli vielä oudompaa. Kaikki samat ennakkoluulot ja puheet kukoistivat kuten yrityksissäkin, mutta mukana olivat vielä poliitikot käsityksineen. He kävivät ilmoittamassa omien mieltymystensä mukaan, mitä virkamiesten piti tehdä työympäristöille ja kuka oli käyttäytynyt huonosti milloin missäkin - ohi esimiestenkin. Periaatteessahan heidän ei pitäisi puuttua kunnan tai kaupungin sisäisiin työjärjestelyihin millään tavalla - se ei vain kuulu heille lain kirjaimenkaan mukaan. Siinä sitten istuin varoittamassa erästäkin työntekijää, kun hänet oli erään kunnan mahtimiehen valituksen takia pistetty seurantaan ja hän oli myöhästynyt muutaman kerran 10 minuuttia työpaikaltaan. Totta kai varoituksen voi ja saa antaa, jos työsopimuksen ehtoja on rikottu, mutta minun kokemukseni mukaan varoituksia jaetaan monesti sen perusteella, kuka on se hyvä tyyppi ja kuka ei. Jos kyseessä on hyvä tyyppi, säännöt ovat aina joustavammat, pienet rikkeet eivät haittaa. Viimeksi mainitussa tapauksessa oli surullista katsoa, kuinka iso mies romahti ja itki ja kertoi, kuinka hänen vaimonsa oli vakavasti sairas, hänellä oli kuusi pientä lasta ja että hän oli kroonisesti väsynyt, eikä siksi aina ehtinyt ajoissa työpaikalle klo 6 aamulla.  

Onkin ironista, että yhteiskunta yrittää pakottaa kaikki töihin samaan aikaan, kun erilaisuus on sekä yrityksissä että julkisella sektorilla punainen vaate. Kun tosiasiahan on, että me emme kaikki ole yhtä nopeita, joustavia ja positiivisia - emmekä yhtä terveitä. Ymmärrän kyllä, että osa-aikaisten työjärjestelyjen ja toimenkuvien muokkaaminen on välillä hankalaa, mutta miten muuten päästään siihen, että me vajaakuntoisetkin pysyisimme työelämässä?

Minä pakotin itseni olemaan täydellinen vuosikausia, enkä hiiskunut vaikeuksistani tai diagnooseistani kenellekään. Tuli palkankorotuksia, bonuksia, kiitoksia, suosituksia ja ihailua. Kun sairauslomat alkoivat, loppui ihailukin. Siitä huolimatta olen onnellinen, että uskalsin lopulta hypätä ja alkaa selvittää tätä vuosien aikana kertynyttä taakkaa. Se iso palkka ei korvaa terveyttä ja kuten vanha kansa sanoo "kissa kiitoksella elää".

 

Ladataan...

Ladataan...

Viime aikoina olen kärsinyt toistuvista pahoista ahdistuskohtauksista. Olen kuvannut jo aiemmin noita olotiloja ja pelännyt, että menen taas kohti depressiota, mutta se ei taida olla totta. Oloni on suurimman osan aikaa parempi kuin vuosiin, mutta sitten aivan äkkiarvaamatta ja puun takaa iskee valtava pahoinvoinnin aalto, joka puristaa minusta kaikki mehut irti.

Joskus ahdistuskohtaus alkaa aamusta ja helpottaa iltapäivällä, mutta useimmiten sietämätön paha olo tulee iltaisin. Pahimmillaan se tuntuu siltä kuin ihon alla olisi muurahaisia, koko ruumista tekisi mieli raapia ja hengitys tuntuu vaikealta, looginen ajattelu mahdottomalta. Tässä vaiheessa olen tehnyt kaikkeni päästäkseni tuskasta eroon terveillä keinoilla. Kirjoitan blogia, hömppää, englanninkielistä fan fictionia, luen, katson elokuvaa. Jos nämä keinot eivät auta, otan Diapamia. Ensin 10 mg, sitten toisen parin tunnin kuluttua, jos tuntuu, että sekään ei auta.

Eilen se toinenkaan Diapam ei sitten riittänyt ja mielen taustalla pitkään pyörinyt sairas, outo ja vihoviimeinen selviytymismekanismi otti vallan. Sitä kutsutaan yleisesti viiltelyksi, mutta minä en ole mikään perinteinen viiltelijä. Vielä 15 vuotta sitten hakkasin käsivartta ovenkarmiin niin pitkään, että sain aikaan mahtavan mustelman. Vuosi sitten leikkelin saksilla haavoja käsivarteen. En siis ota käteen veistä ja ala viiltää rannetta tai reittä. 

Eilen olin erityisen luovalla tuulella. Kun en enää kestänyt ja tytär oli nukkumassa kaivoin hiustenleikkuusakset kaapista. Olin aivan hermona, kun en heti löytänyt niitä. Ne kun ovat paljon terävämmät ja kapeammat ja siten soveltuvat tähän irvokkaaseen toimitukseen erityisen hyvin. Kun löysin sakset, en edes malttanut katsoa hyvää paikkaa haavalle, vaan iskin sakset suoraan ranteen sivuun. Leikkasin palan auki, sitten toisen, avasin haavaa, leikkasin syvemmältä, avasin, leikkasin, taas syvemmältä ja seurasin pirullista tyydytystä tuntien, kuinka suuret veripisarat tipahtelivat raskaasti lavuaariin. Kun pääsin työhön, toimin kuin noiduttuna, kylmän viileästi. Kuin kirurgi, jonka työnä ei ole paikata vaan rikkoa.

Tällainen toimitus on erinomainen esimerkki siitä, mitä henkinen pahoinvointi on. Kun leikkasin rannettani auki, en tuntenut fyysistä kipua, vain pientä nipistelyä. Kun en ajoissa alkanut tuntea kunnollista fyysistä kipua, hain vielä keittiöveitsen avuksi ja kaivoin haavaa vielä syvemmäksi, lihaan asti. Viimein ja vihdoin verta tuli tarpeeksi ja koko ihokerroksen lävitse ulottuva repaleinen kraateri alkoi välittää fyysistä kipua ja tykytystä aivoihin. 

Helpotti heti. Olo oli rauhallinen ja tyyni, mutta ranteessani oleva auki revitty vamma näytti inhottavalta. Peitin sen parilla laastarilla, mutta minun oli pakko kiertää ympärille vielä huivi, koska haava vuoti runsaasti, enkä halunnut herätä verisistä lakanoista.

Aamulla inhotti, ällötti, hävetti ja vitutti. Että olin ronkkinut sellaisen haavan itseeni, että olen niin hullu, että haava on niin näkyvällä paikalla, että se on niin syvä, ettei siihen koskaan enää kasva tasaista ihopintaa. Ja toisaalta olin tyytyväinen, koska rannetta polttava tykyttävä kipu pitäisi taatusti ahdistuksen poissa tältä päivältä.

Kävelin päiväsairaalaan ja suoraan hoitajan puheille. Hän avasi laastarit ja totesi, että haava olisi pitänyt tikata, mutta että nyt sitä ei enää voisi tehdä. Hän sitoi haavan alustavasti ja minä kerroin, että näiden ahdistuskohtausten valossa pelkään tulevaa syyslomaviikkoa, kun pitäisi jaksaa olla iloinen ja jaksava äiti 24/7. Alkoi asioiden selvittely. Kävimme myös lääkärin luona. Se, mistä olen erityisen kiitollinen, on se, että sekä hoitaja että lääkäri osasivat suhtautua tilanteeseen hyvin kiihkottomasti. He tarkistivat monta kertaa, etten suunnittele itsemurhaa ja totesivat, että tarvitsen nyt lisätukea arjen ylläpitämiseen, mutta mitään motkotusta tai taivastelua ei tarvinnut kuunnella. 

Iltapäivästä lastensuojelun päivystys soitti ja ilmoitti, että he käynnistävät palvelutarpeen arvioinnin. Lastensuojeluilmoitusta ei lääkäri eikä hoitaja katsonut tarpeelliseksi tehdä, mutta olen iloinen, jos saan lastensuojelusta tukea tähän vuoristorataan. Varhaisen tuen perhetyökin antaa lisätunteja ensi viikolle. Lisäksi hoitaja runnoi minut jonon ohitse jollekin sairaanhoitajalle paikattavaksi. Kun haava oli puhdistettu, oli vastenmielistä katsoa saavutustani. 

Olen pohtinut kovasti, miksi ihmeessä nämä kohtaukset ovat alkaneet piinata minua niin tiheään juuri nyt, kun olen selviämässä depressiosta. En keksi oikein mitään muuta kuin sen, että kun kaikki menetykset, tunteet, kriisit ja ongelmat on painettu väkisin taka-alalle tai mikään koettu ei koko ajan vaikeutuvan masennuksen takia ole tuntunut miltään, on aika oksentaa kaikki sonta ulos. Ja se sonta tulee ulos itkuna, heittelevinä tunteina, painajaisina ja ahdistuksena. Ja kun sitä sontaa riittää, tämä kestänee varmaan hetken.

Nyt jatkan tasapainoisempaa päivää ranne sidottuna. 

Ladataan...

Ladataan...

Tämä mielialan heittely on nyt mennyt sellaiseksi, etten enää yhtään tiedä, mitä päivästä tulee. Aamulla heräsin kohtuullisen pirteänä seitsemältä laittamaan tyttöä kouluun ja aamupäivä päiväsairaalassakin meni ihan mallikkaasti.

Sitten alkoi alamäki. Useampi päivä lyhyillä yöunilla alkoi painaa, samoin ahdistus. Lääkärillä kohotettiin eilen Deprakine 900 milligrammaan, kun verikokeiden perusteella annos ei vielä ollut kohdillaan ja vaikka itse masennus on lievittynyt verrattuna kauheimpiin aikoihin ja minulla on sentään tunne-elämää, olen nyt iltapäivästä lamaantunut. 

Perhetyöntekijä tulee tänään ja pitäisi saatana siivota. Ei jaksaisi yhtään. Jos suoraan sanon, miltä tuntuu, niin haluaisin tehdä itseeni pari kunnon haavaa ja mennä sitten siinä tyydyttyneessä pöhnässä peiton alle.

Mutta kun on ne rutiinit. Ruoka, läksyjen tarkastus, iltapala, suihkuunmenokehotus, vähän yhteistä tekemistä ja juttelua, hampaidenpesusta huolehtiminen, sänkyyn kehottaminen. Vaikka tyttäreni on minulle kaikki kaikessa, tulee tässä tilassa aina näinkin vaatimattomista asioista tavoitteita, jotka vaikuttavat olevan saavuttamattomissa. Ne ärsyttävät, väsyttävät, ei jaksaisi kuunnella alakoululaisvitsejä ja tarinoita siitä, kuinka Sanni oli nyt tönäissyt jotakuta, mitä opettaja on siihen sanonut ja kuinka Eetu näyttänyt jotain YouTube-kanavaa, joka on hervottoman hauska.

Huomaan tarjoavani haaleita ja myönteleviä vastauksia, kun jutut sinkoilevat ohi korvieni. Tyypillisiä ovat "Ahaa", "No olipas hyvä juttu", "Eihän niin saa tehdä" ja "Ei niin". Sitten sydäntäni särkee, kun tyttäreni on käsittämättömän onnellinen siitä, että teemme yhdessä jotain, kun katsomme Netflixistä hänen ikäiselleen sopivaa "Hollow"-nimistä sarjaa.  "Tää on musta niin mukavaa. Kun tehdään yhdessä jotain", hän totesi muutama päivä sitten. 

Olen päättänyt, että perjantain ja lauantain välisenä yönä nukun niin pitkään kuin haluan ja lomaviikolla käymme ainakin Helsingissä ja teemme muutakin kuin jumitamme neljän seinän sisällä. Olen jo luvannut tytölleni Helsingin keikan ja hän kyllä muistaa sen mitä lupaan, joten siitä ei voi sitten enää luistaa. Minulla on ollut sellainen periaate - joka on toiminutkin hyvin - että jos lupaan, niin sitten se lupaus pidetään, jos eteen ei tule ihan oikeaa estettä. Ja oikeaksi esteeksi ei silloin lueta äidin väsymystä, joka on jo niin pitkäaikaista, että lapseni luulee minun varmaan olevan persoonallisuudeltani aina väsynyt.

Ystäväni kävi juuri kahvilla ja se esti minua makaamasta täällä yksinäni. En tiedä, painaako minua taas tämä pimeä ja syksy, vai onko kyseessä vain yhden päivän notkahdus väsymyksen vuoksi. Tällaisina päivinä sitä aina monesti miettii, että miksi minä en saa olla normaali? Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin olla normaali? Olisiko joku, joka kävisi kauppaa tästä asiasta kanssani? Paholainen?

Ladataan...

Pages