Minä en ole enää sama

19.11.2020 minaenolesama

Nyt vituttaa – ja negatiivinen suhtautumiseni blogeihin

Täällä ollaan. Hengissä edelleen. Radiohiljaisuuden aiheutti lastensuojeluilmoitus, joka piti tehdä entisestä puolisosta, kun tämä katsoi tarpeelliseksi lyödä lastani. Menin rikki – enemmän kuin koskaan – ja prosessi itsessään oli yhtä piinaa poliisikuulusteluineen ja jatkuvinen laumaistumisineen sosiaali- ja muiden alan ammattilaisten kesken.

Kaikesta tästä on nyt kohta puolitoista vuotta. Välit eksään ovat pikku hiljaa parantuneet, mutta epäluulo on jäljellä. Lapseni kokee olevansa isänsä luona ”varpaisillaan” eikä ihme. Entisessä miehessäni on paljon hyvää, mutta lapsen kanssa hän ei vain osaa käyttäytyä kypsästi. Jos hän suuttuu, hän huutaa herkälle kymmenvuotiaalle, että tämä on ”pölvästi” tai ”idiootti”. Onneksi hän on pahoitellut sanojaan nyt viime aikoina.

Sairauteni kanssa olen tempuroinut miten kuten. Kun jouduin tekemään lastensuojeluilmoituksen, romahdin lopullisesti. Koulu teki ilmoituksen myös, koska aina avoin tyttäreni meni kertomaan kaiken myös opettajalle. Tuntui, että ei ole enää mitään. Ei mitään, mikä saisi nauramaan.

Vähitellen aloin päästä pinnalle, sain uuden lääkärin, joka vihdoin päätti kokeilla minuun kaksisuuntaisen perinteistä litium-lääkitystä ja ylläri-pylläri, sehän toimi. Pääsin pitkäaikaisesta masennuksesta, mutta minun profiiliini masennukset kuuluvat samalla tavalla kuin potut muussiin. Niinpä en ole pudonnut pahimpaan alhoon, mutta kyllähän tämä marraskuu silti aina vituttaa.

Ja nyt vituttaa erityisesti tämä blogimaailma.

Yritin lukea suosituimpia blogeja Lilyssa ja anteeksi nyt vain, mutta mitä helvettiä? Ovatko ihmiset oikeasti noin mielikuvituksettomia tai b-luokan draaman tarpeessa?

Yksi itkee sen perään, ettei löydä miestä, kun hänellä ei mitä ilmeisimmin ole mitään todellista halua mitään suhdetta löytääkään. Se käy ilmi melkoisen itsekkäistä avautumisista ja saarnaamisista. Toinen avautuu adhd:stä niin pitkään, että sitä ei kukaan jaksa lukea (ja minulla pitäisi olla kärsivällisyyttä, kun on tämä omakin diagnoosi ja useita adhd-ystäviä), mutta hei, kuvat on kauniita – ja lopuksi tietty luetellaan, mitä vaatteita on päällä. Ostakaa ihmeessä, jos luulette, että ne sopivat kenen tahansa päälle. Joku toteaa, että vanhemmuus on nuoruuden loppu. Mikä neronleimaus! Ai että, tuota en ollut tajunnutkaan. Ja sitten joku luettelee kauneusrutiininsa. Ihanko totta? Eiköhän nyt helvetti meistä jokainen voi käyttää sen verran järkeään, että mietimme ihan itse, mitä oma ihomme ja piirteemme tarvitsevat – ja luomme tavoitteet sille, miltä haluamme näyttää? Ehkä vielä tärkeämpää olisi keksiä, miten hoitaa sisimpäämme.

Olen nyt ehkä töykeä, mutta en käsitä lainkaan, mitä kiinnostavaa on toisen naaman, vaatteiden tai sisustustuksen tutkimisessa tai sen seuraamisessa, kun joku hakkaa päätään ilmiselvästi koko ajan seinään. Ne blogit, jotka minua todella kiinnostavat, kertovat aidoista ihmisistä koskettavasti. Ajatuksista, elämäntilanteista, kokemuksista – karusti mutta turhaan vollottamatta. Ne eivät ole suosituimpien blogien listalla.

Minulle saa huutaa ja valittaa sydämen kyllyydestä – faneja näillä kirjoittajilla näyttää olevan ihan helvetin paljon, joten tämä avautuminen tuskin muuttaa yhtään mitään. Ihmettelen vain, onko naiseus vuonna 2020 vieläkin tällä tasolla? Vaatteita, meikkejä, sisustusta. Ja tietenkään – tietenkään – mitään ei tehdä vastakkaisen sukupuolen hyväksi tai siksi että halutaan tehdä vaikutus ulkopuolisiin. Ei. Tämä kaikki tehdään siksi, jotta ”minulla itselläni on parempi olo”.

Totta kai me naiset maalaisimme huulemme punaisiksi myös silloin, jos maailmassa ei olisi miehiä. Ja vaikka olisimme maailmassa yksin, miettisimme varmasti ihan pilkun tarkkaan, onko keittiössä nyt varmasti tarpeeksi kallis ja virtaviivainen hana.

Minun huushollini hana on vanha, eikä minulla ole mitään ambitioita vaihtaa sitä, ennen kuin se hajoaa. Minä maalaan huuleni punaisiksi, koska miehet pitävät siitä. Minun huushollini on kaoottisessa tilassa 24/7, enkä välitä hittojakaan, mitä kukaan siitä ajattelee. Ja minä pukeudun ihan juuri miten haluan, enkä seuraa muotia lainkaan. Jos sen tekisin näyttäisin 80% ajasta naurettavalta syöpäpotilaalta väärien värien vuoksi.

Enkä nyt väitä olevani jotenkin parempi kuin muut. Väitän vain, että myös naisilla olisi kanssasisarilleen jotain muutakin annettavaa kuin ikuisia kliseitä ja samaa jankutusta.

Kiitos ja anteeksi.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Ostokset Päivän tyyli

25.11.2018 minaenolesama

OHUELLA JÄÄLLÄ – VAROVASTI TYÖELÄMÄÄN

Päiväsairaalajaksoni päättyi perjantaina. Vaikka olin alussa skeptinen, pidin osastojaksosta loppujen lopuksi suunnattomasti. Se toi rytmiä elämääni ja parin viikon sinnittelyn jälkeen oli mukavaa nousta aamulla ja lähteä jonnekin, silloinkin kun takana oli huonosti nukuttu yö. Oli lohdullista tietää, että kun ahdistus tai paniikki iski, lähellä oli aina ammattilainen. Tunsin oloni turvalliseksi ja minusta tuntui siltä, että minusta huolehditaan – tunne, jota en ole kokenut pitkään aikaan, ehkä en sitten lapsuuteni.

Viikkoa ennen kuin jakso päättyi, minua alkoi pelottaa. Joutuisin taas olemaan yksin kaiken aikaa. Mitä minä tekisin? Nukkuisinko taas joka päivä puoleen päivään? Saisinko mentyä suihkuun, kun ympärillä ei olisi muita ihmisiä?

Juuri ennen jakson loppua eräs tuttuni otti yhteyttä. Hänellä on toimittaja- ja viestintätausta ja hän on perustanut oman yrityksen kesällä. Tutustuimme yhteisessä yksittäisessä projektissa ja kerroin hänelle kesällä, että kirjoittaisin mielelläni ja auttaisin häntä eteenpäin, jotta saisin kokemusta alalta, sillä suurin unelmani olisi, että saisin töitä kirjoittamisen saralla. Olen aina kirjoittanut: hömppää, satuja, päiväkirjaa, muistoja, blogeja jne. ja olen aika ajoin hoitanut entisissä työpaikoissanikin viestintäpuolta päätoimenkuvani ohella.

Tuttavani oli tutustunut aikaisempiin kirjoituksiini ja ilmoitti, että piti siitä, miten kirjoitin. Hänellä ei ole varaa maksaa minulle palkkaa, mutta minulla on eläkeyhtiön päätös oikeudesta ammatilliseen kuntoutukseen. Se tarkoittaa käytännössä työkokeilua. Ja paras mahdollinen työkokeilu on nimenomaan eläkeyhtiön tarjoama: siitä saamani korvaus on sama kuin mitä työkyvyttömyyseläkkeeni olisi lisättynä 33 prosentilla. Älkää kysykö, miksi 33 prosentilla – minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa summa on sellainen, että se tuntuu ylellisyydeltä sairauspäivärahan jälkeen.

Soitin siis eläkeyhtiööni ja sain luvan edetä. Sillä ehdolla, että ymmärtäisin, etten todennäköisesti työllistyisi vasta perustettuun yhden ihmisen firmaan. En tietenkään sitä odotakaan, vaan työkokemusta saralta, josta olen oikeasti kiinnostunut. Ja sitä, että saan kirjoittaa oikeasti mielenkiintoisista aiheista. Työkokemuksen saaminen oli myös eläkeyhtiön edustajan perustelu sille, miksi hän lupasi myöntää työkokeilun ko. paikkaan.

Silti minua jännittää. Minut on kasvatettu siten, että töissä pitää olla. Mikään muu ei ole kunniallista. Töistä poissaolo ei ole hyväksyttävää. Masennus ei ole oikea sairaus tai syy olla poissa töistä, niskasta kiinni vaan. Sosiaalituilla eläminen on häpeällistä. Pinnistelin vuosia ja vuosia eteenpäin nämä opit selkäytimessäni ja häpesin sairauslomiani armottomasti. Nyt olen vain onnellinen, että olen toipumassa.

Mutta vaikka toipumiseni on jo pitkällä, pelkään, että väsyn, vaikka pitäisinkin uusista töistä. Kokeilu kestää maksimissaan 6 kuukautta, mutta sekin tuntuu nyt pitkältä ajalta. Myös eläkeyhtiön edustaja sanoi minulle suoraan, että kahdeksaa tuntia ei heti alkuun saa tehdä. Neljä tuntia pitää riittää aluksi. Kai hän katsoi historiaani: sairausloma joulusta 2015- elokuuhun 2016 ja marraskuusta 2017 ensi vuoden helmikuun loppuun.

Siitä olen kuitenkin onnellinen, että ”työnantajani” kanssa meillä on ollut alusta asti avoimet välit, vaikka emme toisiamme hyvin tunnekaan. Olen kertonut hänelle depressiostani. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi, ettei häntä kiinnosta, mitä menneisyydessä on tapahtunut, kunhan nyt pystyn töihin. Hänen kommenttinsa tuntui valtavan helpottavalta. Ja valtavan helpottavalta tuntui myös sanoa ääneen sairauteni nimi. Olen päättänyt, että en suostu enää häpeämään. Sairauteni ovat osa minua siinä kuin hiukseni, varpaani tai krooninen siivousinho. Jos joku hylkää minut minkään edellämainitun perusteella, se ei ole minun ongelmani, vaan hänen.

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys