Tulihan se sieltä. Sairaanhoitaja kuunteli viime aikojen pöllöilyäni ja kehotti ottamaan yhteyttä varhaiseen perhetyöhön.

Tässä aiemminhan me ehdimme olla jo masennus- ja ahdistuskurimukseni vuoksi lastensuojelunkin asiakkaita – vielä senkin jälkeen, kun eksän tyttäreen kohdistama lyöminen oli käsitelty ja pantu kirjoihin ja kansiin. Lastensuojeluun en halua enää millään, elleivät nyt jotkin itsemurha-ajatukset ala kuiskia korviin liian houkuttelevasti tai käsivarsi mene taas saksien käsittelyyn.

Järjestelmähän toimi kohdallamme tosi hienosti, mutta oli tosi ahdistavaa olla kertaamassa jatkuvasti eri tahoilla vointiani, perheen tilannetta ja tyttären vointia. Oli istuntoa sosiaalityöntekijän kanssa, johon osallistuivat perhetyöntekijät varhaisesta perhetyöstä, lastensuojelun perhetyöstä, oma sairaanhoitaja ja sitten sossusta yleensä vielä kaksi ihmistä. Perheneuvolassa paikalla oli ”vain” sosiaalityöntekijä ja psykologi, mutta kun prosessi jatkui ja venyi, tyttärenikin alkoi ahdistua istunnoista. Sitten oli tapaamisia vielä koululla ja omat tapaamiseni sairaanhoitajan ja lääkärin kanssa.

Tänään sitten vanha, tuttu perhetyöntekijä kävi istumassa ja suunnittelimme tulevaa. Hän sanoi tulevansa ensi torstaina, jolloin siivoamme keittiön, jos mitään ei siihen mennessä ole tapahtunut. Keittiölle siis. Epäilen suuresti. Minusta tuntuu, että kulutin kaiken virtani raivopäiseen siivousurakkaan, josta aiemmin kerroin. Teemme myös ehkä ruokaa pakasteeseen.

Meillä on synkannyt aina tosi hyvin, ja tälle ihmiselle kehtasin tunnustaa senkin, että viinaa on alkanut kulua taas ihan liikaa.

Nuorempana join uskomattomia määriä siihen nähden, että olin sellainen 65 kiloinen 173 senttinen nainen. Illassa meni helposti kuusitoista annosta, kaksikymmentäkin, jos olin aloittanut varhain. Viikossa neljäkymmentä. Tiedostin kyllä jossain vaiheessa, että olen tainnut periä alkoholistigeenin isäni puolelta ja kävin parin typerän sekoilun jälkeen A-klinikallakin.

Kun kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnosoitiin, alkoi alkoholinkin käyttö rauhoittua. Ei kokonaan, mutta annosmäärät tippuivat, kun minulla oli tasoittava lääkitys ja parin vuoden päästä pieni lapsi. Olin ollut kova juomaan, naimaan ja rähisemään, mutta lapsen tulo pisti asiat jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen, ja kun menin takaisin työelämään, minulla oli viinan suhteen enää yksi kultainen sääntö: muuten selvin päin, mutta perjantaina kännissä kuin ellun kana.

Enkä minä tarvinnut seuraa. Pistin mieheni hoitamaan lasta ja kiskoin ahdistukseen ja vitutukseen viiniä tai viinaa kaksin käsin. Myöhemmin pyörin sitten rappusia alakerran makuuhuoneeseen tai en päässyt parvekkeella enää pystyyn, kun olin lysähtänyt sille tupakoimaan.

Tämmöisiin temppuihin en vielä ole alentunut, mutta perjantaina join seitsemän siideriä. Viittä päivää aiemmin pullon punaviiniä ja melkein kokonaisen 20-prosenttisen hehkuviinipullon. Muutama päivä tätä ennen kiskoin kahdeksan purkkia nelosolutta. Ja sitä ennen pienen pullon vodkaa ja muutaman siiderin.

Tällaista ei ole tapahtunut vuosiin. Tiedän hoitaneeni masennusta ja valtavaa ahdistusta alkoholilla, mutta oikeastaan koko sairauslomani ja kuntoutustukeni ajan alkoholin käyttöni on keskittynyt satunnaisiin pubikierroksiin ystäväni kanssa, kun tytär on ollut isällään. Viimeksi olimme ulkona lokakuussa ja jo silloin oli merkkejä tästä uudesta vaiheesta: join itseni muistamattomaksi ja olin sitten kotona kompuroinut ja kaatuillut niin, että olin täynnä mustelmia.

En osaa sanoa, miksi tilanne on nyt luisunut taas tällaiseksi. En tunne oloani erityisen masentuneeksi. Tarkoitan sanalla ”erityisen” sitä, että totta vitussa minä olen masentunut, mutta en sen masentuneempi kuin ajoittain aiemminkin ponnistettuani vaikeasta depressiosta. Ehkä kaiken ydin on tämä tunne sekamuotoisuudesta.

Olen edelleen välistä oudosti vireessä ja helvetin helposti ärtyvä, ja tämmöistä vaihetta eläessä alkoholi rauhoittaa hermoja. Muistan sen menneisyydestä. En ole tuntenut olevani sekamuotoinen vuosiin.

Ehkä asiaan vaikuttaa myös se, että kotona on joka päivä pienimmästäkin vastoinkäymisestä raivoava esiteini, jolla on ollut omia ahdistusoireitaan. Pyrin siihen, etten raivostu liian usein ja varsinkin, etten loukkaa, nimittele tai uhkaile, mutta aika ajoin tunnen oloni saatanallisen turhautuneeksi ja väsyneeksi tähän iänikuiseen taisteluun. Ja sitten heti riidan jälkeen pitäisi innostua kuuntelemaan juttuja Among us-pelistä, jostain raivostuttavasta tubettajasta tai ihastella uusimpia Likee-videoita.

Olen siis nyt ollut päiväkausia juomatta mitään, mutta tunnustaa täytyy: olisihan se mahtavaa olla pienessä sievässä vaikka koko ajan. Minä vihaan tätä pimeyttä. Vihaan samanlaisina toistuvia päiviä. Vihaan kroonista väsymystäni ja kyvyttömyyttäni toimia kuten normaali ihminen. Ja kyllä, joskus vihaan tätä yksinhuoltajuutta.

Sillä sehän minä olen. Yksinhuoltaja. Se, että lapsi on isällään kahtena viikonloppuna kuukaudesta, ja että se on muka yhteishuoltajuutta on järkälemäinen vitsi.

Ja heti kun tämän viimeksimainitun kirjoittaa, tulee huono omatunto. Kun minulla on ihana, älykäs, rakas ja hauska tytär. Minä vain olen niin väsynyt. Väsynyt olemaan aina äiti enkä mitään muuta.

Lisäksi minua pelottaa. Minua pelottaa se, että kun tytär näkee väsymykseni, hän tulkitsee sen oikein ja tajuaa, etten haluaisi olla yksin vastuussa 24/7. Minua pelottaa se, että en saa juomistani kuriin, ja että tyttäreni alkaa noteerata ainaiset kaljapurkit ja viinipullot huushollissa. Ja eniten minua pelottaa se, että hän ottaa minusta mallia, kuten minä otin isästäni.