OUTO HYVÄ OLO

Olen ollut viimeiset päivät hämmentynyt siitä, kuinka erilainen olo minulla on. Valproaatin lisääminen ruokalistalle on ilmeisesti toiminut. On kuin olisin herännyt syväjäästä ja lävitseni kulkee tunteita, jotka luulin jo kadottaneeni lopullisesti.

Näen värejä, kuinka auringonvalo kirkastaa kotitaloni valoisat puolet kirkkaan okran värisiksi. Kahvin keittäminen ei tunnut enää vaikealta rutiinilta, joka on pakko suorittaa, koska muuten en jaksa herätä seuraavaan päivään, vaan haistan herkullisen tuoksun ja nautin jokaisesta tumman paahdon ja maidon sekoituksen mausta. Luen ja kirjoitan fanfictionia englanniksi ja mielenkiintoiset käänteet ja kiitokset kommenteista lämmittävät mieltä ja huomaan hymyileväni höpsötykselleni. Huomaan myös hymyileväni tai kikattavani illalla tupakalla, kun mieleeni tulee jotain huvittavaa, esimerkiksi Facebookin hölmöäkin hölmömpi ryhmä, jossa on julkaistu jokin erityisen idioottimainen ja yhtä aikaa hauska päivitys. 

Mikään näkymätön ei enää kahlitse minua kotiin ja minusta on hauskaa lähteä pyöräilemään tyttäreni kanssa Rantareitille. Nauran lapsen jutuille ilman, että tuntuu siltä että minun on pakotettava ääneni ulos rinnasta. Ilmoittauduin kuoroon. En murehdi koko ajan työttömyyttäni. Siivosin asunnon. Jopa nukkamattoni, joka oli ehkä 3 sentin kissankarvakerroksen alla (ikkunanpesulastalla – paras vinkki ikinä). 

Tuntuu siltä kuin jokin musertavan painava taakka olisi nostettu yltäni ja yhtäkkiä pystyn toimimaan aivan toisella tasolla. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on sellainen olo, että olen onnellinen. Onnellinen, tyytyväinen ja tasapainossa. Jatkuva häpeän, riittämättömyyden ja jonkinlaisen lymyävän kauhun tunne on häipynyt jonnekin, eikä minulla ole ikävä sitä. 

Ainoa asia, mikä minua nyt mietityttää on se, kuinka kauan tätä iloa kestää. Talvet ovat olleet minulle vuosi vuodelta vaikeampia ja nyt kun vuosi on taas kääntymässä kohti pimeyttä, pelkään menettäväni tämän ilon, jota en enää luullut osaavani tuntea. Onneksi psykiatri oli sitä mieltä, että minua ei todellakaan vielä työnnetä oman onneni nojaan, vaan kuntoa seurataan vähintään ensi kevääseen saakka. Se antaa turvallisuuden tunnetta. 

Ja uskoa siihen, että olen noussut siitä haudasta, jossa olen piileskellyt vuosikausia. Ja että pystyn karistamaan sen pölyt itsestäni.

<a href=”https://www.bloglovin.com/blog/19578967/?claim=48nst3jmvgm”>Follow my blog with Bloglovin</a>