Heräsin – ainakin päiväksi

Tänään oli hieno päivä. Tuntuu kuin olisin herännyt ainakin hetkeksi. Olen pelännyt, että depressio on kiskomassa minua taas merenpohjaan, jossa kaikki on hiljaista, pimeää ja hidasta.

Eksä tuli käymään ja lähdimme käymään torikahvilla. Mussutin jonkin vaniljapullan, vaikka tiesin, että se on syntiä terveyslupaukseni huomioon ottaen. Se oli kuitenkin päivän ainoa synti ja merkittävää on, että huomasin myöhemmin kotona, että persukseni sopii pieneen nojatuoliini, johon jäin joulun aikaan kiinni. Edistystä, edistystä. Hyveellisesti söimme lounaaksi savulohisalaattia, kävimme kirjastossa ja lopulta kävelimme Varikonniemeen ihailemaan linnaa ja nauttimaan järvimaisemasta.

Tyttäreni Tanska pyllisteli hilpeästi rantavedessä mekko lanteilla ja halusi uimaan. Uimapukua ei ollut eikä pikkareitakaan – ne olivat unohtuneet mekon alta. Niinpä neiti yritti saada minut lainaamaan hänelle pikkarit (!!??). Sain kyseisestä mielikuvasta päivän naurut. Sama kuin valas lainaisi housujaan miljoonakalalle.

En tiedä, missä olisin, jos minulla ei olisi tuota aina yhtä aktiivista tättähäärää toverinani. Varmaan hullujenhuoneella.

Kun palasimme kotiin, tein sankariteon vailla vertaa. Siivosin keittiön! Kaikki pöytätasot ja lavuaari olivat astioiden peitossa ja täynnä tahroja, lattia epämääräisessä tahmassa, roiskeissa ja kissankarvoissa. Heittelin lattialle vettä ja pesuainetta, laiton Spotifyn raikaamaan ja pakersin projektin kanssa valehtelematta tunnin, vaikka keittiö on tuskin 10 neliötä suurempi.

Tässä siis jälkeen-kuva. Vaikka olen melkoisen huoleton (nimettömästäkin) maineestani, ennen-kuvaa en edes ajatellut ottaa. Ehkä joku toinen kerta, että tulee vähän arkirealismia mukaan. Nyt tätä realismia on ollut vähän liikaakin.