AHDISTUS, VIILTELY JA LASTENSUOJELU
Viime aikoina olen kärsinyt toistuvista pahoista ahdistuskohtauksista. Olen kuvannut jo aiemmin noita olotiloja ja pelännyt, että menen taas kohti depressiota, mutta se ei taida olla totta. Oloni on suurimman osan aikaa parempi kuin vuosiin, mutta sitten aivan äkkiarvaamatta ja puun takaa iskee valtava pahoinvoinnin aalto, joka puristaa minusta kaikki mehut irti.
Joskus ahdistuskohtaus alkaa aamusta ja helpottaa iltapäivällä, mutta useimmiten sietämätön paha olo tulee iltaisin. Pahimmillaan se tuntuu siltä kuin ihon alla olisi muurahaisia, koko ruumista tekisi mieli raapia ja hengitys tuntuu vaikealta, looginen ajattelu mahdottomalta. Tässä vaiheessa olen tehnyt kaikkeni päästäkseni tuskasta eroon terveillä keinoilla. Kirjoitan blogia, hömppää, englanninkielistä fan fictionia, luen, katson elokuvaa. Jos nämä keinot eivät auta, otan Diapamia. Ensin 10 mg, sitten toisen parin tunnin kuluttua, jos tuntuu, että sekään ei auta.
Eilen se toinenkaan Diapam ei sitten riittänyt ja mielen taustalla pitkään pyörinyt sairas, outo ja vihoviimeinen selviytymismekanismi otti vallan. Sitä kutsutaan yleisesti viiltelyksi, mutta minä en ole mikään perinteinen viiltelijä. Vielä 15 vuotta sitten hakkasin käsivartta ovenkarmiin niin pitkään, että sain aikaan mahtavan mustelman. Vuosi sitten leikkelin saksilla haavoja käsivarteen. En siis ota käteen veistä ja ala viiltää rannetta tai reittä.
Eilen olin erityisen luovalla tuulella. Kun en enää kestänyt ja tytär oli nukkumassa kaivoin hiustenleikkuusakset kaapista. Olin aivan hermona, kun en heti löytänyt niitä. Ne kun ovat paljon terävämmät ja kapeammat ja siten soveltuvat tähän irvokkaaseen toimitukseen erityisen hyvin. Kun löysin sakset, en edes malttanut katsoa hyvää paikkaa haavalle, vaan iskin sakset suoraan ranteen sivuun. Leikkasin palan auki, sitten toisen, avasin haavaa, leikkasin syvemmältä, avasin, leikkasin, taas syvemmältä ja seurasin pirullista tyydytystä tuntien, kuinka suuret veripisarat tipahtelivat raskaasti lavuaariin. Kun pääsin työhön, toimin kuin noiduttuna, kylmän viileästi. Kuin kirurgi, jonka työnä ei ole paikata vaan rikkoa.
Tällainen toimitus on erinomainen esimerkki siitä, mitä henkinen pahoinvointi on. Kun leikkasin rannettani auki, en tuntenut fyysistä kipua, vain pientä nipistelyä. Kun en ajoissa alkanut tuntea kunnollista fyysistä kipua, hain vielä keittiöveitsen avuksi ja kaivoin haavaa vielä syvemmäksi, lihaan asti. Viimein ja vihdoin verta tuli tarpeeksi ja koko ihokerroksen lävitse ulottuva repaleinen kraateri alkoi välittää fyysistä kipua ja tykytystä aivoihin.
Helpotti heti. Olo oli rauhallinen ja tyyni, mutta ranteessani oleva auki revitty vamma näytti inhottavalta. Peitin sen parilla laastarilla, mutta minun oli pakko kiertää ympärille vielä huivi, koska haava vuoti runsaasti, enkä halunnut herätä verisistä lakanoista.
Aamulla inhotti, ällötti, hävetti ja vitutti. Että olin ronkkinut sellaisen haavan itseeni, että olen niin hullu, että haava on niin näkyvällä paikalla, että se on niin syvä, ettei siihen koskaan enää kasva tasaista ihopintaa. Ja toisaalta olin tyytyväinen, koska rannetta polttava tykyttävä kipu pitäisi taatusti ahdistuksen poissa tältä päivältä.
Kävelin päiväsairaalaan ja suoraan hoitajan puheille. Hän avasi laastarit ja totesi, että haava olisi pitänyt tikata, mutta että nyt sitä ei enää voisi tehdä. Hän sitoi haavan alustavasti ja minä kerroin, että näiden ahdistuskohtausten valossa pelkään tulevaa syyslomaviikkoa, kun pitäisi jaksaa olla iloinen ja jaksava äiti 24/7. Alkoi asioiden selvittely. Kävimme myös lääkärin luona. Se, mistä olen erityisen kiitollinen, on se, että sekä hoitaja että lääkäri osasivat suhtautua tilanteeseen hyvin kiihkottomasti. He tarkistivat monta kertaa, etten suunnittele itsemurhaa ja totesivat, että tarvitsen nyt lisätukea arjen ylläpitämiseen, mutta mitään motkotusta tai taivastelua ei tarvinnut kuunnella.
Iltapäivästä lastensuojelun päivystys soitti ja ilmoitti, että he käynnistävät palvelutarpeen arvioinnin. Lastensuojeluilmoitusta ei lääkäri eikä hoitaja katsonut tarpeelliseksi tehdä, mutta olen iloinen, jos saan lastensuojelusta tukea tähän vuoristorataan. Varhaisen tuen perhetyökin antaa lisätunteja ensi viikolle. Lisäksi hoitaja runnoi minut jonon ohitse jollekin sairaanhoitajalle paikattavaksi. Kun haava oli puhdistettu, oli vastenmielistä katsoa saavutustani.
Olen pohtinut kovasti, miksi ihmeessä nämä kohtaukset ovat alkaneet piinata minua niin tiheään juuri nyt, kun olen selviämässä depressiosta. En keksi oikein mitään muuta kuin sen, että kun kaikki menetykset, tunteet, kriisit ja ongelmat on painettu väkisin taka-alalle tai mikään koettu ei koko ajan vaikeutuvan masennuksen takia ole tuntunut miltään, on aika oksentaa kaikki sonta ulos. Ja se sonta tulee ulos itkuna, heittelevinä tunteina, painajaisina ja ahdistuksena. Ja kun sitä sontaa riittää, tämä kestänee varmaan hetken.
Nyt jatkan tasapainoisempaa päivää ranne sidottuna.