AINA VÄSYNYT ÄITI JA IHMINEN

Tämä mielialan heittely on nyt mennyt sellaiseksi, etten enää yhtään tiedä, mitä päivästä tulee. Aamulla heräsin kohtuullisen pirteänä seitsemältä laittamaan tyttöä kouluun ja aamupäivä päiväsairaalassakin meni ihan mallikkaasti.

Sitten alkoi alamäki. Useampi päivä lyhyillä yöunilla alkoi painaa, samoin ahdistus. Lääkärillä kohotettiin eilen Deprakine 900 milligrammaan, kun verikokeiden perusteella annos ei vielä ollut kohdillaan ja vaikka itse masennus on lievittynyt verrattuna kauheimpiin aikoihin ja minulla on sentään tunne-elämää, olen nyt iltapäivästä lamaantunut. 

Perhetyöntekijä tulee tänään ja pitäisi saatana siivota. Ei jaksaisi yhtään. Jos suoraan sanon, miltä tuntuu, niin haluaisin tehdä itseeni pari kunnon haavaa ja mennä sitten siinä tyydyttyneessä pöhnässä peiton alle.

Mutta kun on ne rutiinit. Ruoka, läksyjen tarkastus, iltapala, suihkuunmenokehotus, vähän yhteistä tekemistä ja juttelua, hampaidenpesusta huolehtiminen, sänkyyn kehottaminen. Vaikka tyttäreni on minulle kaikki kaikessa, tulee tässä tilassa aina näinkin vaatimattomista asioista tavoitteita, jotka vaikuttavat olevan saavuttamattomissa. Ne ärsyttävät, väsyttävät, ei jaksaisi kuunnella alakoululaisvitsejä ja tarinoita siitä, kuinka Sanni oli nyt tönäissyt jotakuta, mitä opettaja on siihen sanonut ja kuinka Eetu näyttänyt jotain YouTube-kanavaa, joka on hervottoman hauska.

Huomaan tarjoavani haaleita ja myönteleviä vastauksia, kun jutut sinkoilevat ohi korvieni. Tyypillisiä ovat ”Ahaa”, ”No olipas hyvä juttu”, ”Eihän niin saa tehdä” ja ”Ei niin”. Sitten sydäntäni särkee, kun tyttäreni on käsittämättömän onnellinen siitä, että teemme yhdessä jotain, kun katsomme Netflixistä hänen ikäiselleen sopivaa ”Hollow”-nimistä sarjaa.  ”Tää on musta niin mukavaa. Kun tehdään yhdessä jotain”, hän totesi muutama päivä sitten. 

Olen päättänyt, että perjantain ja lauantain välisenä yönä nukun niin pitkään kuin haluan ja lomaviikolla käymme ainakin Helsingissä ja teemme muutakin kuin jumitamme neljän seinän sisällä. Olen jo luvannut tytölleni Helsingin keikan ja hän kyllä muistaa sen mitä lupaan, joten siitä ei voi sitten enää luistaa. Minulla on ollut sellainen periaate – joka on toiminutkin hyvin – että jos lupaan, niin sitten se lupaus pidetään, jos eteen ei tule ihan oikeaa estettä. Ja oikeaksi esteeksi ei silloin lueta äidin väsymystä, joka on jo niin pitkäaikaista, että lapseni luulee minun varmaan olevan persoonallisuudeltani aina väsynyt.

Ystäväni kävi juuri kahvilla ja se esti minua makaamasta täällä yksinäni. En tiedä, painaako minua taas tämä pimeä ja syksy, vai onko kyseessä vain yhden päivän notkahdus väsymyksen vuoksi. Tällaisina päivinä sitä aina monesti miettii, että miksi minä en saa olla normaali? Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin olla normaali? Olisiko joku, joka kävisi kauppaa tästä asiasta kanssani? Paholainen?