DIAGNOOSISTA

Olin eilen päiväsairaalan lääkärillä käymässä ja minun oli tarkoitus jättää homma kesken. En sitten jättänytkään. 

Olin ollut koko aamun itkuinen ilman mitään järkevää syytä ja kun lääkärissä tajusin, kuinka paljon apua saattaisin saada nyt pimeimpään aikaan paikassa, jossa on hoitajia ja lääkäri kaiken aikaa sekä kuntoutusohjaaja, aloin miettiä uudestaan. Minulle sanottiin, että jokin (esim. askartelu) on vastenmielistä, niin voin sitten puuhata jotain muuta. Hoitaja viittasi sekä toimintaterapeutin että sairaanhoitajan kannanottoihin ja tottahan se on, että jään helposti neljän seinän sisään yksin, enkä saa mitään tehtyä.

Yksi merkki huononevasta olosta on se, että pääsin vasta eilen suihkuun reilun viikon jälkeen edellisestä. Toinen on se, etten millään saa tehtyä yksinkertaisintakaan kotiruokaa. Kolmas se, että opettajan pitää muistuttaa sata kertaa samoista asioista Wilman kautta. Nyt viimeksi siitä, että tyttärellä pitäisi olla ulkoiluhousut ja oppilaiden pitäisi viedä 10 euroa jotain kulttuurikokemuksia varten.

Lääkäri vaikutti pätevältä ja katseli minua vähän epäluuloisen näköisenä. Hän kysyi, onko minulle koskaan määrätty Litoa eli Litiumia. Lito on I tyypin kaksisuuntaisuudessa käytetty tasoittava. Jo tämä Deprakine, joka on viime aikoina auttanut enemmän kuin Ketipinor, on ennemmin I tyypin hoitoon käytettävä lääke. Edellinen lääkäri pohti aivan avoimesti samaa aihetta. 

Mitä jos minulla onkin I tyypin sairaus? Luottotietoni ovat kunnossa, rikosrekisterini puhdas enkä koskaan ole vajonnut täyteen psykoosiin. Toisaalta juhlimiseni nuorempana oli aivan järjetöntä ja päissäni loukkasin usein itseni, miehet vaihtuivat niin että sain sukupuolitaudin ja ajoin enemmän kuin yhden kolarin vauhtipäissäni. Minulla on myös erikoisia kokemuksia siitä, että kotiini on tullut jokin paha henki, ja vaikka yritän vakuuttaa itselleni järjellä, että se ei ole totta, tunne on vahvempi kuin järki ja tuijotan ympärilleni ellen sitten lähde vaeltamaan ympäri kämppää ja katsomaan, että kaikki on paikoillaan ja kunnossa. Myös sairaanhoitajani on huomauttanut, että huippuaikoina tulen sisään ovet paukkuen ja kovaäänisesti toisin kuin tasaisempina kausina.

Sinälläänhän tässä ei pitäisi olla kyse kovin suuresta asiasta. Jos sairaus on tyyppiä I, lääkitystä muutetaan, mutta ykköstyyppi on vain luonteeltaan sellainen, että olen tähän asti siunaillut, että onneksi minulla ei ole sitä. Se kun johtaa useammin itsemurhayrityksiin ja suljetuille osastoille. Sekä pysyvään työkyvyttömyyteen. Pelkään, että jos I-tyypin diagnoosi tulee, se lamaannuttaa minut ja lyö maahan. Siinä olisi sitten taas nielemistä.

En tiedä, koska minulla on seuraavan kerran lääkäri, mutta ajattelin pohtia asiaa hänen kanssaan uudestaan samoin kuin ahdistusoireitani, jotka ovat myös alkaneet taas pahentua. Eilen illalla teki mieli taas tarttua saksiin ja leikellä haavoja käsivarsiin tai reisiin.

Tänään olin kiitollinen, että menin päiväsairaalaan. Kirjoittelin tarinoita, kunnes oli keskustelutunti, jossa aina keskustellaan mielenterveydestä jostain näkökulmasta. Loppupäivästä kävimme kirppiksillä. Löysin tyttärelleni – tadaa – kahdet ulkohousut, paidan ja myssyn. Ja kirjan itselleni. Ehkä se tästä lähtee. Kun tulin kotiin, olo oli huomattavasti pirteämpi kuin jos olisin herännyt puoliltapäivin ja siirtynyt sohvalle kuuntelemaan masentavaa musiikkia.