ELÄMÄNI RAKKAUKSISTA

Olen terapianomaisesti viime päivinä kirjoittanut tarinaa. Tarinaa rakkauksistani ja vahvoista ihastuksistani ja väliin sitten kaikkea sitä, mikä on alkanut jo joskus 1990-luvun alussa. Rakkauksista, ihastuksista ja sairaudesta. 

Kun olen kirjoittanut ja kirjoittanut, eteeni on piirtynyt surullinen kuva naisesta, joka etsii parikymppisenä ihannetta, jota ovat muokanneet epärealistinen romanttinen kirjallisuus ja toisaalta valtava tarve tulla rakastetuksi omana itseänään. Sellaisenaan, ilman koulumenestystä, ilman kuorta, joka oli jo kehittymässä jo silloin kun menetin neitsyyteni 21-vuotiaana, ilman ainaista vahvuutta ja pärjäämistä, joka jostain syystä leimattiin juuri minun ominaisuudekseni jo lapsesta lähtien. 

Kävi ilmi, ettei rakkaus ole helppoa. Miehet, joihin nuorena asetin toiveeni olivat alkuaikoina aina renttuja, pahoja poikia, joilta ei voinut muuta odottaakaan kuin hylkäämistä. Minä tietysti odotin, että he parantaisivat tapansa minun vuokseni. Sellaista 20-vuotias pää pilvissä elävä naisenpuolikas voi odottaa aivan tosissaan.

Kolmekymppiseksi saakka jaksoin toivoa, että eteeni tulee jotain ylimaallista. Sellaista, joka vie jalat alta. Yhteyttä, jota ei voi kieltää millään tasolla.

Sellaista ei koskaan tullut. Tuli uskomatonta seksiä ilman todellista yhteyttä. Tuli yhteyttä ilman uskomatonta seksiä. Hylkäsin, kun toinen vaati minulta mielestäni liikaa, yritti liikaa iholle väärällä tavalla. Tulin hylätyksi sen perusteella, ettei minuun saanut todellista yhteyttä, etten päästänyt ketään sisälleni, että olin kylmä. Ja minä kun vain halusin, että joku näkisi muurini, mutta haluaisi myös tehdä töitä sen purkamiseksi. Nyt olen tajunnut, että muurit olivat jo silloin liian paksut ja liian tukevat, että niiden läpi olisi päässyt noin vain. 

Niinpä siis hylkäsin ja tulin hylätyksi kerta toisensa jälkeen. Käytin ja tulin käytetyksi. Rakastuin useaan kertaan. Monta kertaa tunne on ollut molemminpuolinen ilman, että suhde on koskaan tullut todeksi. 

Oma lukunsa oli avioliittoni. Ensiaskeleemme alkoivat hyvinkin romanttisesti. Entinen mieheni kosi minua toisena päivänä tapaamisemme jälkeen ja koska hän jos kuka on järki-ihminen, sen on täytynyt olla hänen skaalassaan äärimmäinen teko. Hänen kanssaan päätin, että muurin oli poistuttava. Olin tullut vain kuukautta aiemmin hylätyksi, koska minusta ei kuulemma saanut todellista otetta. Päätin, että olisin sellainen kuin olin ja uskoin, että tuleva mieheni jättäisi minut muutamassa viikossa. 

Näin ei käynyt. Hölmöilin päissäni, esitin kärkeviä mielipiteitä, haastoin häntä. Yritin parhaani näyttääkseni itseni pahimmillani. En pystynyt poistamaan muuriani, mutta välistä hän pääsi sen läpi, ainakin hetkeksi. Välillämme ei ollut polttavaa intohimoa, rakkautemme oli ennemminkin kuin meren laineiden liplatusta aurinkoisessa päivässä. Rauhallista mutta pysyvää.

Meidän välillämme oli todellinen yhteys. Naurua, lämpöä, läheisyyttä, iloa ja välittämistä siitä huolimatta, että join välistä tolkuttomasti, enkä päässyt ongelmiani pakoon vaikka kuinka juoksin. Mieheni kertoi suoraan mutta kiihkottomasti, mistä ei pitänyt ja pari kertaa lähdin A-klinikalle juomiseni takia ja hain apua depressioihin. Yritimme lasta jo vuoden kuluttua tapaamisestamme, vuodesta 2003 lähtien. Kun lasta ei kuulunut, suhteemme alkoi vähitellen näivettyä yrityksistämme huolimatta. Kun tyttäreni syntyi 2010, seksielämämme oli jo käytännössä kuollut. Oli ihme, että saimme lapsen normaalilla tavalla. Silti välillämme oli vieläkin lämpöä ja kunnioitusta. 

Opin, että oikeakin rakkaus voin elää ja kuolla. 

Suhteemme loppu alkoi siitä, että jäin mielenterveysongelmieni takia opintovapaalle vähän ennen kuin aloin odottaa tytärtämme. Yritin epätoivoisesti löytää sellaista polkua työelämään, joka olisi enemmän minua. Mieheni oli aina ihaillut sitä, kuinka itsenäinen ja kunnianhimoinen olin. Vaikka hän suostui järjestelyyn, hän ei koskaan toipunut. Minusta tuli epäluotettava ja kun tulin raskaaksi kesken opintovapaan, olin siinä tilanteessa, etten saanut entisiin ansioihin perustuvaa äitiystukea vaan pelkkää perusrahaa. Kun olin viikolla 37  raskaana hän ilmoitti minulle halveksivasti, että minä en enää koskaan saisi töitä ja että minusta oli tullut miehensä tuloilla elävä loinen. Ne sanat sattuivat ja sattuvat yhä, vaikka ymmärrän järjellä, että ne oli hetken turhautumisen ja pettymyksen tulos.

Oli kuin opintovapaani olisi ollut pahempi asia kuin se että olin aiemmin kuluttanut jopa 40 annosta alkoholia viikossa. 

Totta kai yritin päästä töihin tyttäreni syntymän jälkeen niin pian kuin mahdollista. Se onnistui kun lapsi oli vuoden vanha. Rehellisesti sanottuna se oli aivan hyvä kuvio. En ole koskaan ollut vauvaihminen ja vaikka kuinka paljon rakastan tytärtäni, en koskaan viihtynyt yksin kotona hänen kanssaan. Ensimmäiset kaksi vuotta tyttären syntymän jälkeen menivät vielä aivan hyvin, mutta koska suhteemme ei koskaan palannut ennalleen ja seksin lisäksi halaamiset ja läheisyyskin loppuivat ja alituiset riidat alkoivat, aloin katsella ympärilleni ja löysin. 

Työpaikallani oli mies, joka täytti kaikki kriteerit. Flirttailimme hävyttömästi ja laihduin häntä varten 20 kiloa vaikka se ei todellakaan olisi ollut tarpeen.

Kuten joskus aiemminkin, kiihkeiden tunteiden kohteeni kanssa ei koskaan syntynyt mitään. Ei mitään todella konkreettista. Tällä kertaa ei edes suudelmia. Turhautumiseni kotona, vaikeat talvet sairauden kanssa ja tunteeni toista miestä kohtaan ajoivat minut juopottelemaan joka perjantai. Mieheni tiesi valvoa silloin selvin päin kotona tyttäreni kanssa, koska se oli sanaton sopimus. Äiti veti perjantaisin perseet.

Minä itse esitin eroa vuonna 2015. Suhteemme oli päätynyt siihen, että olin esittänyt vapaata suhdetta, koska tarvitsin niin pahasti läheisyyttä. Edes seksiä. Ja sitähän minä hain ja sain. En ole pettäjätyyppiä ja tietyllä tasolla tiesin sen olevan lopun alkua. Ironista on se, että kun eropaperit tulivat, katkaisin välini kaikkiin rakastajiini ja niitä oli monta. Kaikki täysin merkityksettömiä. 

Siitä lähtien kun eropaperit ovat olleet kaapissani, olen ollut yksin vapaaehtoisesti. En jaksa enää säätää, enkä usko että jaksaisin yrittää mitään vakavaa. En jaksa uskoa enää rakkauteen.

Intohimo voi palaa häikäisevällä voimalla mutta nopeasti, mutta pelkkä seksi ei tyydytä henkisesti eikä pelkkä henkinen yhteys riitä. Kaikkea ei voi saada ja tällä hetkellä – kun muureja ei enää ole ja minä olen minä, en enää halua tyytyä mihinkään puolittaiseen. Olen ilmeisesti palaamassa ihanteisiin, joita hellin parikymppisenä.

Ja olen oppinut erään tärkeän läksyn, jonka olen joskus kuullut tai lukenut muualta. Se kuuluu siten, että kaikkein kauneimpia rakkaustarinoita ovat ne, jotka eivät koskaan saa täyttymystään. 

Uskon, että se pitää paikkansa. Nykyisin sydäntäni särkevät eniten juuri ne suhteet, jotka olivat olemassa, mutta joista ei koskaan tullut mitään. Ne katseet, ne keskustelut, ne suudelmat. Se tunne, kun mahdollisuus törmätä toiseen pyörryttää ja rakastumisen kohde on koko ajan mielessä; se ilo, valo ja se nautinto. Suhteet, jotka päättyivät haikeaan eroon ennen kuin alkoivatkaan ja johtivat pelkkiin muistoihin. 

On olemassa vain kuvitelmat siitä, mitä olisi voinut olla olemassa. Kuvitelmat, joita ei tahraa arki, ei kivuliaat valinnat ja riidat tai kompromissit. Kuvitelmat, joissa on olemassa ikuisesti vain onnea.