ELINIKÄINEN PANSSARI
Olen lampannut nyt keväästä niin monenlaisessa arviossa, haastattelussa ja sairaanhoitajan tai lääkärin vastaanotolla, että minulla on jo pää sekaisin siitä, mitä niissä kaikissa on tapahtunut.
Yksi mielenkiintoinen asia on silti tullut esille ja se on minun panssarini. Minulta on lukuisissa keskusteluissa kyselty, miten voin pitää julkisivuja yllä ja hoitaa lapsen vähimmäistarpeet sellaisessa kunnossa kuin missä talvella olin. Olen kuvaillut sitä automaattiohjaukseksi, mutta se on ehkä vain osatotuus. Ennemminkin minulla on ollut päälläni normaalina esiintyvä ja iskuja vastaanottava panssari, joka on aina läsnä, mutta joka toimii erityisen hyvin silloin, kun kielteisiä asioita alkaa tapahtua.
Panssari on itse asiassa ex-puolisoni käytökselleni antama nimi. Hän viittasi siihen usein siten, että ulkomaailmalle näyttäydyin aina ihmisenä, jolla on loistava itsetunto, iloinen mieli ja upeat sosiaaliset taidot, joiden ansiosta kaikki haluavat läheisyyteeni ja toisaalta siihen, että näytän kykenevän ottamaan vastaan kritiikkiä hyvin kiihkottomasti ja suuttumatta. ”Kaikkihan sua rakastaa”, puolisoni joskus kommentoi ironisesti. Totuushan oli tietysti aivan toinen. Kotona asiat saattoivat olla aivan rempallaan, vaikka ulkokuori oli kiiltävä.
Myös työni vaati aikamoista panssaria, kun ihmisiä piti irtisanoa, varoittaa, puhutella tai koota yhteen riitelevä porukka ja alkaa selvittää asioita. Siinä piti pitää pää kylmänä ja olla heittäytymättä toisten tunteisiin.
Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että tämä minun turvallinen panssarini ei olekaan välttämättä ystävä. Jokainen varmasti tarvitsee jonkinlaista panssaria, mutta minun tapauksessani valitettavaa on se, että pystyn piilottamaan kaikki tunteeni, pahoinvointini ja sen vaikean depressionkin panssarin taakse. Esimerkiksi juuri päiväsairaalassa koin jälleen panssarihetken – aika pienen, mutta ehkä tämä kuvastaa tilannetta hyvin.
Kaikki kertoivat edellisistä päivistään. Minä kerroin omastani liittyen näkemääni taidenäyttelyyn. Kun muut alkoivat kertoa omista päivistään, aloin osallistua keskusteluun ja esittää kiinnostunutta. Oikeasti minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Nyökyttelin kohteliaasti, rohkaisin jotakuta hiljaisempaa keskustelemaan ja oikeasti päässä raivosi vain, että ”Väsyttää!”, ”Paskaako siinä valitat tyhjästä!”, ”Vittuun täältä!” Olin helpottunut, kun en joutunut liikuntaryhmään pelaamaan jotain älytöntä ja vihoviimeistä sählyä, kun minulla on onnekseni polvessa nivelrikko. Niinpä sitten sairaanhoitaja otti minut hoiviinsa yli tunniksi ja haastatteli minua tunnelmistani.
Yritin olla mahdollisimman avoin ja kerroin tästä panssarista, josta olemme vasta pariin kertaan jutelleet oman sairaanhoitajani kanssa. Hoitaja kysyi, miten panssari ilmenee, ja minä kerroin. Olen johtanut isoja projekteja ja konsultoinut monia tiimejä, esiintynyt lukuisissa johtoryhmissä ja aina – vaikka puheet ovat olleet pitkäveteisiä, osaamattomia ja rasittavaa pilkunnussintaa, olen jaksanut hymyillä ja keskustella vilkkaasti, vaikka mieli olisi tehnyt nousta tuolista, pakata kamppeeni ja häipyä helvettiin. Olen oppinut siis esittämään jotain muuta kuin minua niin hyvin, että kaikki menevät lankaan. Kukaan ei ole arvannut välinpitämättömyyttäni, vihamielisyyttäni, väsymystäni ja jokapäiväistä toivetta päästä pois niistä tilanteista. Olen ehkä aiemmin kirjoittanutkin, että minut on testattu usein introvertiksi, joten voitte kuvitella, mitä ekstrovertin esittäminen kymmeniä vuosia tekee. Siitä tulee toinen luonne ja sitten sisällä on kaksi taistelevaa osapuolta. Se oikea minä ja sitten se teeskentelijä, joka on syödä minua sisältä vuosia ja vuosia, kun olen kokenut sen tarpeelliseksi.
Panssarini on myös erittäin hieno järjestelmä ihmisten lukemiseen, jopa manipuloimiseen. Saatan vaikuttaa viileältä ja tehokkaalta, täysin kaikesta tietämättömältä, siltä kuin olisin keskittynyt johonkin aivan muuhun, samalla kun introvertti intuitiivinen ihminen minussa lukee toista ihmistä jatkuvasti ja huomaa eleistä, mitä on tulossa ennen kuin toinen ehtii suutaan avata. Niinpä ehdin miettimään strategioita edetä keskustelussa ja sitä, mistä narusta vetää. Laskelmoivaa ehkä, mutta panssarini juuret ovat todennäköisesti rajussa koulukiusaamisessa (jota kesti 7 vuotta), jolloin oli tärkeää huomata kiusaajan kasvonilmeistä tai eleistä, milloin paskaa oli alkamassa sataa niskaan, missä oli uhkaava tilanne. Silloin pystyi valmistautumaan.
Nyt tehtäväni on poistaa panssari. Hoitaja sanoi, että jos kerran sisäinen maailmani on sellainen, etten välttämättä koe luonnolliseksi keskustella ja haluan olla omissa ajatuksissani, voin aivan hyvin vetäytyä ja osoittaa introverttiyttäni, eikä siinä ole mitään hävettävää. Ei tietenkään olekaan.
Mutta miten päästä eroon panssarista, jonka on liimannut itseensä ja johon on tukeutunut melkein koko elämänsä? Panssarihan elää melkein omaa elämäänsä ja ottaa vallan automaattisesti kun se kokee, että on sen paikka esiintyä. Vaikka minua kuinka ahdistaisi ja väsyttäisi esimerkiksi silloin, kun perhetyöntekijä tulee, olen aina noussut ja alkanut rupatella ja siivota ja touhuta, vaikka tekisi mieli vain itkeä ja maata sohvan pohjalla. Vasta viikko sitten uskalsin sanoa, että ”Mulla on nyt niin huono päivä, että meen vaan lepäämään.” Se tuntui tappiolta ja häpeältä, koska en ole tottunut tottelemaan tunteitani.
Jotenkin tästä esittämisestä on kuitenkin päästävä. Ehkä sitten pienillä valinnoilla, tunteiden ja herkkyyden sallimisella, uudenlaisen, vähemmän sosiaalisen työn etsimisenä (sitten joskus) ja esimerkiksi sen ääneen sanomisena, etten lähtökohtaisesti viihdy ryhmässä tuntemattomia ihmisiä tai että ”Nyt haluan olla yksin”.
En halua edes ajatella, mitä minusta tulee ilman panssaria. En tunne sitä ihmistä ja pelkoni on, että minusta tulee jokin saamaton ja jotenkin hassahtanut mielenterveyspotilas, joka elää kissojensa kanssa unelmissaan. Mutta ei sekään enää ole vaihtoehto, että haaveilen kuolemasta, makaan tiedottomana ja toimintakyvyttömänä sohvalla pahassa olossani ja sitten menen hymyilemään päiväksi työpaikalle, jossa haluaisin repiä tukan päästäni.