INTERVENTIO

Kun pää sekaisin sattuu tekemään mitä sattuu, joutuu aina ylimääräiseen syyniin. Kun kiikutin taannoin itseni ja lihakseen asti ulottuvan repaleisen haavani psykiatrisen sairaanhoitajan nähtäväksi, soitti hän luonnollisesti heti lastensuojeluun. Se on hänen tehtävänsä, kun olen alaikäisen lapsen pääasiallinen huoltaja. 

Pelkäsin, mutta en kumminkaan niin paljon, että olisin alkanut salailemaan itseni vahingoittamista. Tiedän jo tähän mennessä, että on parempi saada apua kuin jäädä yksin kivuliaitten ja tuhoisien väärien tapojen kanssa. Itseni leikkelyä seuraava viikko oli koulujen lomaviikko, eikä eksäni pystynyt ottamaan tytärtäni hoiviinsa ihan sen vuoksi, että hän on juuri aloittanut uudessa työpaikassa. 

Leikkelystä ei seurannut lastensuojeluilmoitusta, mutta päivystävä lastensuojelu otti minuun kuitenkin yhteyttä pari kertaa seuraavien neljän päivän aikana. Minusta se tuntui lohdulliselta. Että joku välitti tilanteestani. Koska oli lasten lomaviikko, myös sairaanhoitaja soitti perääni ja kyseli vointiani. Nyt kun olen nöyrtynyt ottamaan apua vastaan, sekin tuntui hyvältä, vaikka mitään hätää ei ollutkaan. Ahdistus on sellainen kaveri, että se tulee ja menee ja sain lääkäriltä lyhytvaikutteista Ketipinoria siltä varalta, että se iskee jälleen. Ikävä puoli lääkkeessä on se, että se vetää täysin tokkuraan, mutta parempi sekin kuin kahden viikon jatkuvat sairaanhoitajalla ramppaamiset ja haavan jälkihoito siellä ja kotona.

Tilanne arvioitiin niin sanotuksi kriisiytymiseksi, joten sosiaalitoimi otti tilanteeni uuteen harkintaan ja tehtiin palvelutarpeen arviointi. Tilaisuuteen kutsuttiin sosiaaliohjaajan lisäksi sairaanhoitajani, perhetyöntekijäni ja eksäni. Olin vähän jännittynyt siitä, että eksäni tuli tilaisuuteen, sillä edellinen arviointi tehtiin jostain syystä ilman häntä.

Istuimme pyöreän pöydän ympärillä ja ensiksi sain puhua itse. Sosiaaliohjaaja ei ollut saanut tarkkaa tietoa siitä, mitä kriisiytyminen oli tarkoittanut ja selitin sitten itse, mistä oli kyse. Kun olin puhunut taustastani tarpeeksi, sairaanhoitaja arvioi minua. Hänen mukaansa olen lääkitykseen hyvin sitoutunut, eikä sittemmin hänen mukaan ole ollut syytä huolestua. Seuraavaksi perhetyöntekijä teki selkoa siitä, miten kaikki oli toiminut kesän ja syksyn aikana. Hänen mukaansa ei ollut syytä olla huolissaan. Olen ollut joskus väsyneempi ja hänen mukaansa se on ok. Hän sanoikin, että voisin reippaamminkin joskus sanoa, ettei voisi nyt vähempää kiinnostaa, jolloin hän voisi touhuta itsekseen huushollissani ja tyttäreni kanssa. Sellaista toimintatapaa ei vain ole vielä rakentunut minuun ja olen pitänyt perhetyöntekijän vierailuja siinä mielessä hyvinä, että saan aina silloin itseäni niskasta kiinni ja esimerkiksi siivottua. Kun hän lähtee tyttäreni kanssa leikkimään tai ulos, niin minulla on silloin aikaa levätä.

Viimeiseksi ääneen pääsi eksäni. Olin eniten hermostunut hänen sanomisistaan, sillä hän osaa olla kipeän suorapuheinen ja vaikka hän on omalla tavallaan herkkä, hän ei ole koskaan osannut uida pääni sisälle sillä tavalla, että hän ymmärtäisi siellä taistelevia demoneja ja kaiken voittavaa pahaa oloa. 

Olin yllättynyt. Varsinkin, kun hän oli tehnyt muistiinpanoja koko tilaisuuden ajan. Entinen puolisoni tunnusti, että hän oli kysellyt säännöllisesti tyttäreltäni, mitä kotona tapahtui ja aika suoraankin, miten minä tyttäreni mielestä voin ja oliko kotona tapahtunut jotain erikoista. Mitään moitittavaa hän ei ollut löytänyt. Hän sanoi tyttäreni olevan iloinen ja reipas. Olin helpottunut ja iloinen. En siis näytä olevan aivan hukassa tyttäreni silmissä.

Lopulta tilanne johti jopa huvittavaan vuoropuheluun minun ja eksäni välillä, jota muut alkoivat nauraa. Totesin, että se siivous on ollut minulle aina paholainen, vaikka olen voinut hyvinkin ja että eksäni kuvasi siivousmoodiani aina berserkkiraivoksi.

”Niin. Siis se siivoaa raivona alasti ja kuuntelee NRJ:tä”, eksäni kommentoi ja sairaanhoitaja alkoi nauraa holtittomasti ja sanoi: ”Ei liikaa informaatiota kiitos”. Perhetyöntekijäni nauroi myös ja sanoi, ettei ole huomannut minun ottavan vaatteita pois, mutta että musiikki kyllä aina soi. 

Sosiaaliohjaaja totesi, että mitään erikoista ei hänen mielestään tarvitse muuttaa tai tehdä ja tarjosi vapaaehtoispalvelua, jossa joku aikuinen voi käydy tapaamassa tytärtäni ja vaikka leikkimässä hänen kanssaan. Leikkiminen on minulle ollut aina vaivalloista ja hankalaa, kun en ole itse koskaan leikkinyt nukeilla tai nalleilla saatikka Petseillä tai Barbieilla edes lapsena. 

Kun lähdimme yhtä matkaa ovelle perhetyöntekijäni ja eksäni kanssa, perhetyöntekijäni pysäytti meidät vielä ja sanoi: ”Teidän tytär puhuu teistä aina niin kauniisti, että te ootte oikeesti ihanat vanhemmat.” Sitten hän alkoi pyyhkiä kyyneleitä silmistään ja sanoi: ”Anteeksi, mä oon vähän tunteellinen ja alan aina parkua, kun menee tunteisiin.”

Vähältä piti, etten itsekin alkanut itkeä. Vaikka nämä ovat kuvioita, joihin tämän sairauden kanssa pitää tottua, tuntuu hyvältä, että joku joskus sanoo, että olen hyvä äiti tilanteestani huolimatta. Kun niin usein ajattelen olevani riittämätön, huono ja heikko ja se johtaa pelkoon siitä, että joskus vielä joku tulee ja ottaa tyttäreni minulta pois.

Nyt neiti on leirillä tämän viikonlopun. Sekin on tarkoitettu lapsille, joiden perheessä on esim. väsymystä tai masennnusta eikä se maksa minulle mitään. Lapsi on rakastanut viikonloppuja yli kaiken ja tällä kertaa leirillä on vieläpä salapoliisiteema. Minä saan siis rauhassa levätä ja tuijottaa suoratoistopalveluita ja lukea kirjoja. Ihanaa.