ITKUSTA, JOKA EI KOSKAAN TULE

Olen tämän elämäni suurimman maanjäristyksen aikana todennut, etten enää osaa itkeä. En ole muutenkaan helposti parkuvaa tyyppiä, mutta kyllä minä vielä kymmenen vuotta sitten muistaakseni joskus itkin. Jos petyin, jos loukkaannuin, jos surin, jos näin surullisen elokuvan tai kuulin koskettavan biisin.

Nyt kaikki on jumissa jossain sisälläni. Paha olo ja kipu kiertyvät ympärilleni kuin pahantahtoinen köynnös, eikä se päästä irti eikä anna minun kitkeä sitä irti itkemällä.

En itkenyt, kun kohtasin työpaikassani ennakkoluuloja ja epäreilua kohtelua. En itkenyt, kun muutin tyttäreni kanssa kahdestaan oudolle paikkakunnalle. En itkenyt, kun menetin työpaikkani sairauden vuoksi. En itkenyt, kun hain eroa enkä silloin, kun eropäätös tuli kotiin. En itkenyt, vaikka tyttäreni itki ikävissään iltaisin isänsä perään. En itkenyt, kun minulle aina läheinen mummoni kuoli. Enkä itkenyt, kun toinenkin työpaikka meni sairauden vuoksi. En itke depressiota, en rahapulaa, en itsetunnon menetystä enkä ylipäänsä itsesäälistä.

Koko aikana ainoa kerta, kun itku tuli, oli kun läheinen ystäväni ja entinen poikaystäväni kuoli täysin yllättäen sydänkohtaukseen puolitoista vuotta sitten. Uutisen kuullessani en itkenyt, mutta hautajaisissa itkusta ei ollut tulla loppua. Surin ystävääni ja kaikkia suunnitelmia, jotka eivät koskaan toteutuisi. Lisäksi olin täysin yksin vieraiden keskellä. Kukaan ei tullut mukaan, enkä minä pyytänyt. Luulen, että kun itku kirkossa riistäytyi valloilleen, itkin myös yksinäisyyttäni ja pahaa oloani, vaikka tilanne tuolloin ei vielä ollut eskaloitunut ollenkaan niin pahaksi kuin se lopulta eskaloitui. Ehkä oli myös helpompi itkeä vieraiden nähden.

Tämän jälkeen en ole taaskaan itkenyt. Ja minä todella todella haluaisin. Aika ajoin itku tulee lähemmäs ja vääristää kasvoja, kostuttaa silmiä ja puristaa kurkkua, mutta vaikka haluaisin antautua sille, mitään ei lopulta tule ulos. Näillä hetkillä ei ole mitään järjellistä aikataulua. Tänään itku yritti ponnistella esiin, kun kuskasin tytärtäni uimarannalta kotiin. Antti Tuisku pauhasi iloisesti radiosta, tyttäreni pälätti omiaan ja minun kasvoni kiristyivät ottamaan itkua vastaan. Mutta ei se tullut taaskaan. 

Ehkä minun pitäisi ottaa tämä puheeksi seuraavan kerran sairaanhoitajan vastaanotolla. En halua elää loppuelämääni siten, että kehoni on jatkuvasti pahan olon vankina. Pelkään nimittäin, että jos pahaa oloa ei pura, se muuttuu muuksi. Pysyväksi katkeruudeksi. Välinpitämättömyydeksi. Tai mikä pahinta, vihaksi.