KATEUDESTA

Ajattelin aina aiemmin, että kateus ei kuulu minun luonteenpiirteisiini. Väärin meni. Kyllä kuuluu. Tilanteeni oli vain aiemmin sellainen, ettei minulla ollut mitään syytä olla kateellinen kenellekään. Ura oli hyvässä nousussa, rahaa tuli, ulkonäköni oli kunnossa, minulla oli hyvännäköinen mies ja ihana lapsi. Minulla oli siis kaikkea.

Nyt olen kammottavan kateellinen. Kateus syyhyttää minua niin, että voisin kuoriutua ihostani.

Viime yönä sain itseni kiinni perikateellisista hommista. Kyyläsin netin kautta entisten kollegojeni ja työtovereideni urakehitystä. Jotkut kauniit ja nuoremmat kuin minä ovat nyt sellaisessa asemassa kuin missä minä olin muutama vuosi sitten. Suussa maistui tympeän kuumalta, kurkkua puristi ja rinnassa oli inhottavan pahantahtoinen möykky. 

”TOIVOTTAVASTI TUO ÄLLÖTTÄVÄN MAKEA HYMY HÄIPYY SINUNKIN NAAMALTASI”, huomasin toivovani hampaitani kirskutellen. Riippuen ihmisestä ja tämän yleisestä ärsyttävyydestä manasin ihmisten niskaan kunnon kohtalon kouran nykäisyä: epäonnea työssä, järkälemäisiä munauksia, potkuja, jalan katkaisua, ikuista rampautumista, perhetragedioita, köyhyyttä, häpeää ja outoja sairauksia.

Nautin suuresti, kun kuvittelin erään oikein menestyksekkään, kultalusikka suussa syntyneen blondin alamäkeä. Tämän mies jättäisi ja pettäisi, töistä tulisi potkut osaamattomuudesta (ei ollenkaan kaukaa haettua), lapset osoittautuisivat tyhmiksi kuin saappaat ja naisen naamaan iskisi jokin epämääräinen mätäinen ihottuma ja tukka lähtisi.

Tiedän, olen kauhea ihminen. Joidenkin kollegojen kohdalla jopa häpesin hetken hurmassa kehittelemiäni visioita. Mutta en läheskään kaikkien. 

En vieläkään ole siinä pisteessä, että olisin luovuttanut elämän suhteen, mutta kyllähän tämä päivästä päivään paarustaminen oikeasti välistä vituttaa. Kirjoitin aikoinaan parhaat mahdolliset paperit lukiosta ja minulla on erittäin hyvät todistukset myös yliopistosta, joten tuskin minun älyssäni mitään vikaa on. Luulisi että helvetillinen koulukiusaaminen ja koulutytöstä asti tehty raskas työ voisivat olla riittäviä rangaistuksia ja traumoja, mutta ei. Piti saada vakava mielenterveysongelma ja kaikki muu paska, mitä tässä on viime vuosina niskaan satanut. 

Mitä minä tein väärin?!, tekisi mieli huutaa jonnekin Ukko Ylijumalalle. Enkö tehnyt tarpeeksi? Enkö rakastanut tarpeeksi? Olenko huono ihminen? Olenko huono äiti? Miksi juuri minä?

Vaikka olen aika sitkeä tapaus, on aivan selvää, että kaikki tapahtunut on leimannut nykyistä olemistani. Minusta on tullut passiivisempi, kyynisempi, varovaisempi ja vihaisempi. En millään haluaisi levittää näitä tunteita ympäriinsä ja eniten pelkään, että tyttäreni saa niistä vihin ja kopioi käyttäytymistäni. Varsinkaan kateutta. 

Sillä välin kun odottelen itsetuntoni korjaantumista ja märehdin kateuksissani, luen kirjoja, katson Netflixiä ja teen kaikkea sellaista, mitä entinen minäni olisi nimittänyt luuserin elämäksi. Saanpahan nukkua ainakin milloin huvittaa.