Katkeruudesta
Katsoin juuri ensimmäistä kertaa elokuvan Nuori Victoria ja olen hiukan liikuttuneessa tilassa. Ja kateellinen.
On historiallinen tosiasia, että Britannian kuningatar oli paitsi monarkki myös todella onnellinen nainen. Hänen avioliittonsa oli kaikin puolin onnistunut, hän hallitsi miehensä kanssa tämän kuolemaan asti ja hän sai 9 (!) lasta tämän kanssa. Ja ei, en perusta käsitystäni hömppäelokuvaan vaan tiedän asiasta muutenkin. Olen aina harrastanut historiaa ja valmistuin samaisesta aineesta aikoinaan maisteriksikin.
Kun lopetin elokuvan katselun, en voinut itselleni mitään. Pidin elokuvasta todella paljon, mutta kun vertailin elämääni moiseen onneen (ainakin julkisessa tiedossa olevaan), tunsin katkeruutta.
En ole mielestäni koskaan tehnyt mitään erityisen pahaa. En sellaista, mitä kukaan muukaan ei olisi tehnyt. Olen valehdellut, mutta valheeni ovat olleet harmittomia valkoisia valheita. Olen käyttäytynyt huonosti, mutten väkivaltaisesti. Olen ryypännyt, mutta korjasin käytöstäni kun tyttäreni syntyi. Olin uskoton, mutta pyysin siihen luvan viiden seksittömän avioliittovuoden jälkeen. Pari kertaa olen väärentänyt asiakirjan, mutta asianomaisen (isäni) luvalla, vahingoittamatta ketään.
Olen myös yrittänyt parhaani. Olin huippuoppilas ja huipputyöntekijä. Silti minä sairastuin jo nuorena, enkä vain enää pystynyt enää nelivitosena pitämään sairautta poissa arjesta, vaikka kuinka pinnistin. Sairaus alkoi vaikuttaa elämänilooni, voimiini ja lopulta työn tekemiseen. Häpesin masennuksiani niin, etten koskaan puhunut niistä kenellekään ja sinnittelin töissä, kunnes en enää jaksanut millään ilveellä. Sitten putosin korkealta ja kovaa, kaikkien lähimmäisteni kauhuksi.
Ja kun se ei riittänyt, sain mielialahäiriön lisäksi suolistotulehduksen, astman, kilpirauhasen vajaatoiminnan, migreeniherkkyyden ja nyt todennäköisesti sairastan vielä reumaakin.
Avioliittoni meni menojaan – osin omasta syystäni, mutta kukapa olisi täydellisen puhtoinen ja viaton osapuoli parisuhteessa? Tunsin olevani hyljeksitty ja ylenkatsottu liitossani. Viimeisten vuosien aikana ei ollut läheisyyttä, mutta ivaa ja ylenkatsetta riitti. Tunsin itseni marttyyriksi ja vihasin kyseistä tunnetta, koska äitini pelasi sitä peliä koko lapsuuteni ajan. Ajoin itse liittoni kuralle, mutta en tiedä vieläkään, mikä meni lopulta vikaan. Ehkä se oli tämä hajanainen pääkoppani.
Lopputulos on se, että olen yksinäinen ihminen vieraassa kaupungissa vailla rahaa, vailla työtä, vailla parisuhteeseen kuuluvaa rakkautta ja vailla terveyttä. Seksiä en ole harrastanut vuosiin ja ainoa ilo elämässä tuntuu olevan tyttäreni. Joskus ajattelen, että ei ole hyvä perustaa elämää liikaa lapseensa. Mutta muuta minulla ei tällä hetkellä ole. Yritän parhaani, etten olisi liian takertuva, omistava tai vainoharhainen äiti. Äitiys on kuitenkin minulle tällä hetkellä ainoa todellinen onni ja toivon, että edes tyttäreni saisi elämän, jossa kaikki sen palaset olisivat edes jotenkin tasapainossa.
Ja ei, en ole yleensä katkera. Tai ainakin yritän olla olematta. Tänään se ei onnistunut.