KUINKA JOPOSTA TULI PAHA MIELI

Rahapula ei ole minulle mitenkään tuttua huttua, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Siihen asti, kun tyttäreni oli 6-vuotias, hän sai kaiken tarvitsemansa ja käytännössä aina uutena. Ainoa, mitä en alkanut ostaa suoraan kaupasta olivat polkupyörät. Löysin hyväkuntoisia pyöriä pikkurahalla ja neiti pysyi onnellisena. 

Nyt lapsi on kuitenkin kasvanut niin isoksi, että hänelle voi ostaa 24 tuuman pyörän, joka kestää vuosia. Minulla ei ole ollut mahdollisuuden hippustakaan miettiä uutta pyörää tässä tilanteessa eikä muuten mitään muitakaan tavaroita. Niinpä olen kaivanut esimerkiksi vaatetta Lindexin ja Kappahlin alesta, kirpputoreilta ja ottanut vastaan ystävien vaatelahjoituksia. Tytär ei ole valittanut – hän on ollut liikuttavan tyytyväinen vanhoihin kamoihin tai alennusten viime rippeisiin. 

Pyörän hankinnasta tuli kuitenkin numero, kun olin aikeissa kuskata oman vanhan ja ruosteisen Tunturini kotiseudulta etelään tai ostaa nettikirppiksessä olevan halvan (ja vähintään ruosteisen) pyörän. Selitin vanhemmilleni, että säästöt olivat menneet jo aikaa sitten ja että rahaa ei ollut. Edes edulliseen uuteen pyörään.

Meni pari päivää kotiutumisemme jälkeen (ilman pyörää), kun isäni soitti, että hän maksaa pyörästä satasen, jos ostan tytölle uuden pyörän. Vanhempieni eläkkeet ovat pienet, koska työelämässä ollessaankin he olivat pienipalkkaisia ja vastustelin jo periaatteesta. Ei heilläkään sitä rahaa varaa ole kylvää. Isäni kuitenkin pysyi lujana. Hän intti, että on sitä ennenkin pyörät saatu lapsille hankittua ja että eksäni saisi luvan myös osallistua projektiin. Kun isäni on tuolla tuulella, hän on kuin maahan murjottamaan istunut muuli, joka on vielä naulattu maahan. 

Niinpä soitin eksälleni sen tyypillisen epämukavan puhelun, jossa kerjätään rahaa. En oikein ymmärrä, miksi se aina tuntuu niin vastenmieliseltä. Ehkä sen vuoksi, että eksäni on visumman puoleinen ja kuulostaa joka jumalan kerran vastahakoiselta, kun pyydän häntä osallistumaan lapsen harrastuskustannuksiin tai muihin hankintoihin. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin ässä hihassani. Entinen mieheni on nimittäin aina kunnioittanut isääni ja kun sanoin, että tämä projekti on lähtöisin papalta, loppui tuhahtelu ja torjuva asenne lyhyeen.

Eilen eksä sitten ilmestyi meille samalla kun toi tytön kotiin ja läiskäisi tiskiin satasen. Isänkin satanen tuli tilille. Siellä oli ennestään huikeat 98 Euroa, joten tiesin, että Visahan tässä vielä vinkuisi.

Marssimme Prisman pyöräosastolle ja katsoin järkyttyneenä hintoja. 379 Euroa! Tytärtäni eivät hinnat voineet vähempää kiinnostaa. Hän tempaisi kokeiltavaksi välittömästi kirkkaan vihreän pyörän ja lähti sutimaan pitkin marketin käytäviä. Lampustin lapsen perässä ja huutelin, että ”Täällä on kuule pyöräale, mitä jos katsotaan vähän muitakin malleja!” Arvatkaa toimiko? Penska ei minulle korvaansa lotkauttanut, eikä edes liikkunut kohti alennuspyöriä, piti vain kiinni Jopostaan kuin iilimato.

Ajattelin surkeana, etten millään haluaisi pilata toisen iloa, kun hän oli jo innoissaan selittänyt Jopo-juttuja minulle, mummolle, papalle ja isälle. Mahaan kiertyi tiukka surkea kerä siksi, etten enää pysty tarjoamaan lapselleni yhtään mitään ilman hyväntekeväisyyttä. Naama vääntyi, hampaat puristuivat yhteen ja silmien takana pistelivät vuodattamattomat kyyneleet, mutta sitten kävelin tyttäreni luo ja ilmoitin tyynen viileästi, että hyvä valinta ja hieno väri, tämähän me otetaan.

Talutin pyörän kassalle, annoin luottokortin laulaa ja sidoin vempleen Golfini takakonttiin hyppynarulla (!).

Kotona alkoi tietysti kauhea ralli ja neiti oli innoissaan ja oikein isoa leidiä, kun hänellä on ihan oikeasti uusi pyörä. Riemua oli tietysti ihana katsoa. Mutta samalla minä nieleskelin pahaa mieltäni. Osittain siksi, että sinne meni Visa-tilille taas 179 Euroa, kun siellä on jo valmiiksi 3000 Euroa maksamattomia laskuja.

Ja osittain siksi, että minusta on tullut tällainen luuseri. Perkele.