LÄÄKÄRIN TUOMIO

Kävin viikko sitten lääkärissä ja nyt sairaanhoitajallani. Lääkäri oli uusi, vähän epäsiistin näköinen köyryssä istuva iso mies, joka tuntui katselevan enemmän näyttöä kuin minua. Huomasin kuitenkin pian, että se johtui siitä, että hän perehtyi perinpohjin sairauskertomukseeni toisin kuin aiempi lääkäri.

Alkoi keskustelu. Miten olen voinut viimeisen vuoden ajan, kahden vuoden ajan, kolmen vuoden ajan? Huonosti. Onko diagnoosi minusta oikea, olenko kakkostyypin kaksisuuntainen? Kyllä, kai, en tiedä.

Kuvasin ryyppyreissujani ja yhden illan suhteitani, rahan tuhlaamista, päähänpistoja, raivokohtauksia. Sitten romahduksiani, tunnetta, että jokin paha on kotonani tai että putoan sängyssä maatessa loputtomiin jatkuvaan pimeään kaivoon, painajaisia, kuinka en vain pystynyt nousemaan sängystä töihin tai kouluun, kauhua ajatuksesta, että minun pitäisi suorittaa jokin työ loppuun tai kohdata ihmisiä, pelkoa, että tyttärelleni sattuu jotain pahaa, unettomuutta, lääkkeiden liikakäyttöä ja niiden sekoittamista alkoholin kanssa.

Jonkin ajan kuluttua lääkäri kääntyi viimein pitemmäksi aikaa minuun päin ja ilmoitti, että hänen mielestään oireideni puolesta voisin olla jopa ykköstyyppiä, mutta todennäköisemmin vaikeaoireista kakkostyyppiä. En ole sairauskertomusten ja oman todistukseni mukaan päässyt vuosikausiin pinnalle, elpynyt, lääkehoidosta huolimatta.

Luojan kiitos! Halusin huutaa sen ääneen. Edellinen lääkäri oli sitä mieltä, että mennään nyt vain Ketipinorilla ja aika hoitaa. Ei ole hoitanut. En ole tuntenut oloani omakseni enää vuosikausiin, mutta hiljaa mielessäni olin alkanut ajatella, että ehkä minusta on vain tullut pysyvästi tällainen surullinen ihmisraunio.

Päätettiin muuttaa lääkitystä. Ketipinor pysyy pienemmällä annoksella ja rinnalle otettiin Deprakine (valproaatti). Jo parin päivän kuluttua huomasin, että rinnassani elänyt pahan olon elukka oli hiljaisempi. Ei samaa pelkoa, ei paniikkia, ei ahdistusta. Ei apatiaa. Tuntui, että ehkä minulla oli sittenkin vielä annettavaa tässä elämässä. Pitkään olin ajatellut, että elämä on minun osaltani ohi lukuunottamatta lapsen kasvatusta. En vieläkään ole pirteimmilläni, mutta olen alkanut herätä aamuisin enkä nuku 12 tuntia päivässä. Minulla on suunnitelmia. Jaksan soittaa siskoille ja kavereille. Jaksan laskea leikkiä ja nauruni kuulostaa aidolta, ei metallilta kalskahtavalta tyhjältä suoritukselta.

Sain myös kutsun työpaikkahaastatteluun erääseen hallinnolliseen päällikkötehtävään. Sairaanhoitajani sanoi suoraan, että hän pelkää, että hallinnollinen työ veisi minut taas robottimaiseen suorittamiseen ja uuteen alamäkeen. Sitä minäkin pelkään, mutta lapsuudesta asti päähän lyöty ajatusmaailma työn tärkeydestä ja se kuinka se määrittää minua ihmisenä ei ole helposti poistettavissa. 

Olen kuitenkin helpottunut. Valproaatti näyttää toimivan, se kiskoo minua pinnalle ja valoon. Pyysin, että saisin pitää tämän lääkärin. Hyvällä onnella minä sittenkin toivun ainakin joksikin aikaa ja minulla on ehkä edessäni jopa parikin vuotta oireetonta aikaa. En edes muista, miltä sellainen tuntuu.