MAINE JA KUINKA SE MENEE

Olen pikkuhiljaa juomassa itseäni pieneen pöllyyn – yksin kotona. Minulla on kyllä parikin kaveria täällä, joita voisin pyytää terassille, mutta nykyisin juon mieluiten yksin. Ei sillä, ettenkö pitäisi seurasta, sillä pidänhän minä. Mutta olin juuri neljä päivää ystäväni kanssa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan omaa rauhaa (ainakin välistä). 

Olen myös saanut oman osani juoppojulkisuudesta. Olin aikoinaan sen verran korkeassa asemassa, että kaikki tekemäni tuntui kiinnostavan lähiseudun ihmisiä. Olin jo valmiiksi maineeltani rempseä ja epätyypillinen, mutta koska olin suoriutunut työstäni hyvin, kaikki olivat hiljaa. Tarvittiin kuitenkin vain pieni tönäisy, että maineeni siirtyi pakkasen puolelle.

 Se onnistui, kun päätin järjestää ja maksaa oman tiimini pikkujoulut omalla ajalla, kun työpaikan budjetti ei sitä sallinut ja kun kerrankin olin liikkeellä siten, että eksä oli hakenut tyttäreni omaan kotiinsa. Menimme siis ravintolaan, söimme hyvin ja joimme vielä paremmin. Ongelmana minun kohdallani vain oli, että minulla oli akuutti paksusuolen tulehdus ja refluksitauti. 

Olisi tietysti pitänyt olla fiksu ja filmaattinen ja pysyä erossa alkoholista. Mutta kamoon, ei minun itsekurini ja jo päälle hiipinyt masennus antanut mitään mahdollisuuksia. Join kuin sieni ja joka drinkin jälkeen olin aina vain vapaampi masennuksesta, paniikkikohtauksista, ahdistuksesta ja kivuista, jotka suolistosairaus aiheutti.

Kahdeksatta tai yhdeksättä drinkkiä juodessa en ehtinyt kissaa sanoa, kun oksensin ravintolan pöytään. Minulla on taipumusta menettää muistini oikein kännätessä, mutta tällä kertaa muistan kaiken aivan kirkkaasti. En vieläkään tiedä, mistä se oksennus oikein tuli. 

Joka tapauksessa maksoin laskun heti ja pyysin tilaamaan taksin. 

Myöhemmin sain tietää, että samassa ravintolassa oli istunut epäonnekseni joukko saman työnantajan leivissä olevia ihmisiä, joita minä en tuntenut, mutta jotka kyllä tunnistivat minut. Seuraavana tiistaina tai keskiviikkona sana oli jo kulkenut niin kauas, että sain moitteet pomoltani. Ja vielä kolmen vuoden jälkeenkin olen silloisessa työpaikassani kuulemma juoppo ja rähinöitsijä. Tiedän, koska yksi kaverini tekee työtä yhä samoissa ympyröissä.

En missään nimessä väitä olevani puhdas pulmunen. Olen aina tehnyt vapaa-ajalla mitä haluttaa ja mikä on mahdollista (huomioonottaen tyttäreni), enkä ole kauheasti jaksanut vaivata päätäni sillä, mitä muut minusta ajattelevat oli asemaa tai ei ja hei – onhan minulla tämä pääsairaus ja taipumusta juopotteluun, jos tilaisuus tulee. Mutta ajatelkaapa samaa tilannetta siten, että kyseessä olisi ollut miesporukka ja yksi olisi vetänyt överit. 

Mitä mieltä olette? Olisiko mies samassa tilanteessa saanut haukut ja juopon leiman yhdestä kerrasta? Minä en usko. Ihan sen vuoksi, että olen todistanut kaksilahkeistan toilailuja työpaikan juhlissa moneen kertaan ja niille on yleensä naurettu tyyliin ”Jaska taisi ottaa pari liikaa, kun sillä meni niin kovaa..” 

No mutta. Kotona minulla ei ole seurana nyt kuin katit. Joten saan tissutella kaikessa rauhassa ja herättää pahennusta korkeintaan karvakavereissa. Ne eivät osaa puhua.