MITEN PIILOTAT JA PALJASTAT – HULLUUDEN KERTOMISESTA LAPSELLE

Kun ihmisellä on lapsia ja vaikeita mielenterveyden ongelmia – pysyviä tai määräaikaisia – suosittelevat terveydenhuollon ammattilaiset kertomaan sairaudesta. Se tulisi tehdä ikätasoisesti. 

Helppo ohje eikö olekin? Paitsi että sitä se ei ole. 

Keplottelin ja teeskentelin pitkän aikaa, enkä senkään vuoksi koskaan selitellyt vointejani tyttärelleni ennen kuin hän oli 7-vuotias. Kyllähän hän oli varmaan nähnyt minut sohvalla, mutta työelämä kävi selityksestä. Äiti oli väsynyt, kun töissä oli aina niin kiire. Ja kun itku ja paha mieli tuntui kadonneen iäksi, oli helppo olla tyyni kuin sfinksi ja katsella kaikkea etäältä. Paitsi silloin, kun riitelin puolison kanssa, joka kritisoi kaikkea, mitä oli aivan aiheellista kritisoida. Holtitonta rahankäyttöä, juomista, kylmyyttäni. Mutta minulla oli omat aseeni. Seksittömyys, vastuun vierittäminen minulle arjen toimimisesta ja niin edelleen. Tästä tyttärelläni on edelleen muistikuvia, vaikka hän oli vain viisi kun erosimme.

Ennen kuin täydellinen romahdus tuli, sitä edelsi jo yhdenlainen maanjäristys. Jätin edellisenkin työpaikan ovet paukkuen, olin sairastanut kuukausikaupalla fyysistä pitkäaikaissairautta, jonka yhteyteen minulle kasvoi depressio, mutta oli helppo sanoa, että äiti on kipeänä, kun taudin pystyi selittämään kiemurtelematta ja kaunistelematta.

Talvella sitten olin lopultakin tilanteessa, jossa ei enää auttanut kuin tarttua härkää sarvista. 

Otin tyttäreni ensimmäisellä kerralla olohuoneeseen, pistin puhelimet pois ja aloin selittää. Kerroin, että minulla on sellainen aivokemiallinen sairaus, joka aiheuttaa sen, että olen joskus pitkänkin aikaa tosi väsynyt. Jopa niin väsynyt, etten oikein jaksa tehdä muuta kuin maata. Tyttäreni kysyi, mikä on aivokemiallinen. Kerroin, että se on sitä, että aivoissa on aineita, joita pitää olla tarpeeksi ja minulla joitain aineita on liikaa, joitain liian vähän. 

Sitten yritin selittää, että lapseni ei saa luulla missään vaiheessa, että se, etten jaksa mitään, olisi hänen vikansa, ja että se johtuu tosiaan sairaudesta. Tämä ei ollut juolahtanut tyttäreni mieleenkään, mutta hän oli kuunnellut selityksiäni kiinnostuneena ja hihkaisi: ”Mähän voin kertoa koulussa, että sellanenki sairaus on ja että sulla on…” ”Ei! Ei tehdä mitään sellaista”, yritin pehmentää kauhistunutta reaktiotani. ”Toisten sairaudet on vähän sellaisia, että ei ne kuulu muille”, yritin selittää. ”Ja tää on vähän sellainen sairaus, että ihmiset voi käsittää väärin..”

Voitte kuvitella, että kohtuullisen älykäs 7-vuotias tajusi, että kyseessä on salaisuus. Jotain likaista ja hävettävää, vaikka näin ei pitäisi tietenkään olla. Kerroin sitten, että opettaja kyllä tietää taudistani ja hän ymmärtää, mutta että kaikki lapset ehkä eivät. Tunsin itseni epäonnistuneeksi nuorallatanssijaksi. Pitkin talvea ja kevättä sitten yritin selittää väsymystäni ja sairauttani ja lopulta tyttäreni eräänä iltana alkoi itkeä, että minun sairauteni pelottaa häntä, kun olen aina väsynyt, ja että eikö se sairaus ikinä parane? 

Aloin miettiä, olinko puhunut aiheesta liikaa vai oliko tyttäreni vain tehnyt omat johtopäätöksensä. Lohdutin lastani ja sanoin raskain sydämin valheellisesti, että kyllä se tästä. Miten niin ”kyllä se tästä”, kun olin vieläkin täysin turta ja turhautunut itseeni ja elämääni? 

Kun nyt kesällä sitten lääkitystä vaihdettiin ja vuosia panttaamani itku alkoi tulla päivien mittaisena maratonina, oli tyttäreni kauhuissaan. Hän yritti ratkaista ongelmaa, itki kanssani ja minä itkin kahta kauheammin. Hän pohti, selviämmekö koskaan, pitäisikö meidän muuttaa, että saisin töitä ja pitäisikö minun harrastaa jotain uutta. Selitin taas tätä sairauttani. Että nyt on varmaan hyvä asia, että itken, kun en ole itkenyt vuosiin. 

Päivä kuitenkin riitti. Itkusta ei tullut loppua ja puolilta päivin toisena päivänä – se oli keskiviikko – soitin eksälleni ja pyysin häntä hakemaan tytön pois. On jo tarpeeksi paha selittää kaksisuuntaista mielialahäiriötä lapselle, ja siinä sivussa sitten vielä odottaa tämän ymmärtävän, miksi äiti alkaa yhtäkkiä itkeä kouristellen ja loppumatta, kun tämä aiemmin ei ikinä, ikinä ole itkenyt. 

Suunnitelma toimi. Eksäni oli tunnin päästä Hämeenlinnassa ja haki tyttäreni pitkäksi viikonlopuksi pois. Minä sain itkeä rauhassa loppuviikon ja sunnuntaihin mennessä olin jo rauhoittunut. Onneksi olin kertonut opettajalle. Hän ymmärsi tilanteen ja järjesti vapaata sen enempää kyselemättä.

Tyttären kysymykset eivät kuitenkaan lopu. Hän kyselee nyt useammin, joko olen saanut töitä, saanko koskaan töitä, mistä saamme rahaa ja niin edelleen. Olen yrittänyt sanoa, että ne eivät ole hänen murheitaan ja että me kyllä pärjäämme, mutta minkä hän huolelleen voi. Ja olen varmaan niin paljon hänen elämänsä aikana puhunut töistä, että hän kuvittelee sen nyt olevan minulle se ainoa pelastus.

Päiväsairaala on toistaiseksi ollut ”se paikka missä sä käyt”. Odotan vähemmän innolla, kun sitäkin pitää alkaa selittämään. Tuon ikäiselle ei oikein voi sanoa, että se on hullujenhuone, muttei suljettu sellainen.

Itsensävahingoittamisen jälkiä on kaikkein vaikeinta selittää. Eikä niitä voikaan. Silloin pitää vain valehdella reippaasti. Ikätasoisesti sairaudesta kertominen tuskin tarkoittaa sitä, että äidin aikuisenkin korvissa sairaalta kuulostavat ahdistuksenhoitokonstit voisi ottaa rehellisesti puheeksi.

Nyt haava on sentään sidottu ja hoidettu niin, että se ei enää näytä niin kammottavalta. Viime kerralla selitin jäljet ja arvet ihottumaksi, sillä onnistuin piilottamaan leikkelyn jäljet siihen asti, että haavat olivat rupeutuneet ja menivät itse asiassa ihottumasta ulkopuolisille ihmisillekin. Tämä haava on syvempi ja selväsi avohaava. Niinpä olen tällä kertaa kaatunut katkenneeseen metallitolppaan. Keittiövahinko veitsen kanssa ei oikein uppoaisi, kun kyseessä ei selvästikään ole viiltohaava. 

Ja sitten ne perhetyöntekijät. No, niiden suhteen olen ollut aika rehellinen. He auttavat, kun äidillä on vaikea kausi sairaudessa. Perhetyöntekijä hakee lapsen aina välillä koulusta ja he lähtevät suoraan kirjastoon tai mitä muuta he ulkona yleensä puuhaavatkaan. Minulla ei ole hajuakaan, onko tyttäreni selittänyt tätä kuviota koulussaan, enkä aio kysyä.

Tässä kaikessa on selittelemistä ja tasapainottelua tarpeeksi. Annan ajan kulua ja tilanteen toisensa jälkeen tulla vastaan – samalla minulla on aikaa juonia, miten mahdolliset kysymykset taas sillä kertaa selitetään.