OHUELLA JÄÄLLÄ – VAROVASTI TYÖELÄMÄÄN

Päiväsairaalajaksoni päättyi perjantaina. Vaikka olin alussa skeptinen, pidin osastojaksosta loppujen lopuksi suunnattomasti. Se toi rytmiä elämääni ja parin viikon sinnittelyn jälkeen oli mukavaa nousta aamulla ja lähteä jonnekin, silloinkin kun takana oli huonosti nukuttu yö. Oli lohdullista tietää, että kun ahdistus tai paniikki iski, lähellä oli aina ammattilainen. Tunsin oloni turvalliseksi ja minusta tuntui siltä, että minusta huolehditaan – tunne, jota en ole kokenut pitkään aikaan, ehkä en sitten lapsuuteni.

Viikkoa ennen kuin jakso päättyi, minua alkoi pelottaa. Joutuisin taas olemaan yksin kaiken aikaa. Mitä minä tekisin? Nukkuisinko taas joka päivä puoleen päivään? Saisinko mentyä suihkuun, kun ympärillä ei olisi muita ihmisiä? 

Juuri ennen jakson loppua eräs tuttuni otti yhteyttä. Hänellä on toimittaja- ja viestintätausta ja hän on perustanut oman yrityksen kesällä. Tutustuimme yhteisessä yksittäisessä projektissa ja kerroin hänelle kesällä, että kirjoittaisin mielelläni ja auttaisin häntä eteenpäin, jotta saisin kokemusta alalta, sillä suurin unelmani olisi, että saisin töitä kirjoittamisen saralla. Olen aina kirjoittanut: hömppää, satuja, päiväkirjaa, muistoja, blogeja jne. ja olen aika ajoin hoitanut entisissä työpaikoissanikin viestintäpuolta päätoimenkuvani ohella.

Tuttavani oli tutustunut aikaisempiin kirjoituksiini ja ilmoitti, että piti siitä, miten kirjoitin. Hänellä ei ole varaa maksaa minulle palkkaa, mutta minulla on eläkeyhtiön päätös oikeudesta ammatilliseen kuntoutukseen. Se tarkoittaa käytännössä työkokeilua. Ja paras mahdollinen työkokeilu on nimenomaan eläkeyhtiön tarjoama: siitä saamani korvaus on sama kuin mitä työkyvyttömyyseläkkeeni olisi lisättynä 33 prosentilla. Älkää kysykö, miksi 33 prosentilla – minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa summa on sellainen, että se tuntuu ylellisyydeltä sairauspäivärahan jälkeen.

Soitin siis eläkeyhtiööni ja sain luvan edetä. Sillä ehdolla, että ymmärtäisin, etten todennäköisesti työllistyisi vasta perustettuun yhden ihmisen firmaan. En tietenkään sitä odotakaan, vaan työkokemusta saralta, josta olen oikeasti kiinnostunut. Ja sitä, että saan kirjoittaa oikeasti mielenkiintoisista aiheista. Työkokemuksen saaminen oli myös eläkeyhtiön edustajan perustelu sille, miksi hän lupasi myöntää työkokeilun ko. paikkaan.

Silti minua jännittää. Minut on kasvatettu siten, että töissä pitää olla. Mikään muu ei ole kunniallista. Töistä poissaolo ei ole hyväksyttävää. Masennus ei ole oikea sairaus tai syy olla poissa töistä, niskasta kiinni vaan. Sosiaalituilla eläminen on häpeällistä.  Pinnistelin vuosia ja vuosia eteenpäin nämä opit selkäytimessäni ja häpesin sairauslomiani armottomasti. Nyt olen vain onnellinen, että olen toipumassa. 

Mutta vaikka toipumiseni on jo pitkällä, pelkään, että väsyn, vaikka pitäisinkin uusista töistä. Kokeilu kestää maksimissaan 6 kuukautta, mutta sekin tuntuu nyt pitkältä ajalta. Myös eläkeyhtiön edustaja sanoi minulle suoraan, että kahdeksaa tuntia ei heti alkuun saa tehdä. Neljä tuntia pitää riittää aluksi. Kai hän katsoi historiaani: sairausloma joulusta 2015- elokuuhun 2016 ja marraskuusta 2017 ensi vuoden helmikuun loppuun. 

Siitä olen kuitenkin onnellinen, että ”työnantajani” kanssa meillä on ollut alusta asti avoimet välit, vaikka emme toisiamme hyvin tunnekaan. Olen kertonut hänelle depressiostani. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi, ettei häntä kiinnosta, mitä menneisyydessä on tapahtunut, kunhan nyt pystyn töihin. Hänen kommenttinsa tuntui valtavan helpottavalta. Ja valtavan helpottavalta tuntui myös sanoa ääneen sairauteni nimi. Olen päättänyt, että en suostu enää häpeämään. Sairauteni ovat osa minua siinä kuin hiukseni, varpaani tai krooninen siivousinho. Jos joku hylkää minut minkään edellämainitun perusteella, se ei ole minun ongelmani, vaan hänen.