OSASTOLLE VAI EI?

Olen ollut koko viikon kipeä. Sisältä, en ulkoa. Olen edelleen itkenyt, mutta soitin keskiviikkona sekä sairaanhoitajalleni että ex-miehelleni ja kerroin, mikä on tilanne. 

Eksä tuli hakemaan tyttäreni pois, joka vilkuili märkää naamaani ja turvonneita silmiäni varovaisesti ja tietäväisesti. Onneksi tytöllä oli harrastusmenoja ja hän oli kaverinsa luona, joten kun isä tuli hakemaan hänet, olin ehtinyt olla hänen kanssaan kotona vain sen verran, että olimme syöneet. 

Sairaanhoitajani soitti minulle takaisin heti, kun itkuinen puheluni oli välitetty hänelle. Hän lupasi puhua lääkärin kanssa ja että jos olo kävisi sietämättömäksi, minun pitäisi mennä ensiapuun, että pääsisin osastolle. Hän kyseli myös, olenko itsetuhoinen. Minä kielsin. Vaikka kieltämättä tyttären lähdettyä isälleen mietin, kuinka paljon minun pitäisi vetää kaikkia nappeja kaapistani, että saisin hengen pois itseltäni ja minne menisin lopettamaan itseni. Hetken päästä kuitenkin häpesin ajatuksiani. Minulla on lapsi. Vaikka en jaksaisi elää minkään muun takia, niin hänen takiaan on pakko.

Hoitaja järjesti minulle tapaamisen myös heti perjantaille. Paruin siellä sitten, kuinka olen pilannut elämäni, kuinka inhoan itseäni ja kuinka sentään on hyvä, että tunnen taas jotain. Ja että se vieras turta ihminen sisältäni on poistunut. Sain joukon käytännön ohjeita siitä, miten katkaista itkukohtauksia, rauhoittaa itseäni ilman lääkkeita ja että alkoholia ei nyt kannata ottaa.

Join perjantai-iltana pullon viiniä ja otin kaksi 10 milligarammaista Diapamia, enkä silti saanut nukuttua kuin 6 tuntia.

Nyt kyse on kuulemma siitä, laitetaanko minut päiväosastolle joksikin aikaa. Se toimii kuulemma siten, että vietän päiväni hullujen huoneella ja kun tytär pääsee koulusta, tulen kotiin ihan kuin töistä. Kun tästä vaihtoehdosta tuli puhe, aloin taas vollottaa. Hoitajani puhui minulle puhumistaan, ettei kyse ole tappiosta, jos joutuu osastolle. Minusta se ei ihan siltä kuulosta, mutta parempi kai joutua päiväosastolle kuin suljetulle.

Hassuinta on, että en tunne olevani masentunut. Olen vain aivan sekaisin tunteista, jotka ovat alkaneet myllertää sisälläni, enkä oikein tiedä mihin suuntaan katsoa, mitä etsiä, mihin tarttua. En enää edes tiedä, kuka minä olen, kun kaikki se, mikä määritti minua vuosikymmeniä, on poissa. 

Ehkä nyt on aika alkaa etsiä ja löytää minut uudestaan.