Kävin kahden viikon pituisen toimintaterapiajakson tässä kaiken paskan keskellä. Useimpina kertoina tuntui siltä, etten jaksa lähteä, mutta raahauduin paikalle siitä huolimatta. Suurimmaksi osaksi siksi, että meillä oli niin hyvä ryhmä. Kaikilla on omat vaivansa. On aspergeria, ahdistuneisuushäiriötä, minun lisäkseni toinen kaksisuuntainen ja yksi ADHD. Parilla naisella tutkitaan edelleen, mikä on lopullinen diagnoosi.

Olen hyvä ottamaan suorittajaroolin ja vaikka toimintaterapia osui juuri sille itkuisimmalle viikolle, keräsin itseni ja touhusin kuin minulla ei olisi huolta huomisesta. Hetken verran pillitin toiselle terapeuteista, kun olin hetken hänen kanssaan kahden.

Keskustelu porukassamme alkoi heti rullata vaivattomasti ja vaikka olen joukosta vanhin, niin pari muuta ovat myös jo nelikymppisiä. Itse terapiasessioissa tehtävien keskellä emme päässeet sen syvällisemmälle tasolle, mutta kyyditsin yhden toverin kotiinsa ja ehdotin, että voitaisiin nähdä toimintaterapian jälkeenkin. Kerran päädyimme meidän kahden tupakoitsijan myötä taupakkakatokseen (sekin lukeutuu vielä paheisiini ja aloitin sen kunnolla vasta 38-vuotiaana!). Aloimme jutella kokemuksistamme ja lopulta istuimme ja nauroimme katoksessa 1,5 tuntia. Viimeisellä kerralla ehdotin yhteystietojen vaihtoa koko ryhmälle.

Nyt meillä on WhatsApp-ryhmä, Facebook-kontaktit, numerot ja tänään ensimmäinen tapaaminen terapian jälkeen. Naiset kokoontuvat tänne minun luokseni, laitan ruokaa ja juomme viiniä. Meitä kaikkia ahdistellaan jatkuvasti siitä, kuinka paljon alkoholia kulutamme, kun eihän se viini tai olut hyvää tee sellaisen lääkecocktailin kanssa kuin mitä esimerkiksi minulla on, mutta hitot siitä. Kun on tarpeeksi rankkaa, niin pienet lipsumiset eivät tunnu enää missään.

Olonikin on pikkuhiljaa tasoittunut taas viime viikon katastrofin jälkeen. Olen keskustellut tyttäreni kanssa siitä, miksi äiti itki. Useampaan kertaan. Mutta kun olen selittänyt, että aikuisetkin itkevät ja kun ädin itku ei ole tullut pitkään aikaan, oli jo aika itkeä. Lapsilla on aina vain se taipumus, että he olettavat, että asiat liittyvät heihin itseensä. Niinpä olen joutunut moneen kertaan vakuuttamaan, että en ole itkenyt tyttäreni tekemisiä tai tekemättä jättämisiä vaan vanhoja ja omia asioitani. Ehkä tyttäreni reagoi voimakkaasti siksikin, ettei ole nähnyt minun itkevän kuin kerran aiemmin. Hän oli silloin neljä ja hän muistaa sen vieläkin.

Nyt odottelen hoitoneuvottelua. Se on ensi viikolla samoin kuin palautekeskustelu toimintaterapiasta. Sen ainakin tiedän, että taitavat pistää minut taas sairauspäivärahalle. Jännittävä viikko tulossa.