Minä en ole enää sama

9.8.2018 minaenolesama

TAPPAVISTA RUTIINEISTA JA WILMA-VIHASTA

Tällaisena epävakaana bipo-persoonana rutiinien sietokykyni on surkea. Kävin kymmenisen vuotta sitten sairauteeni liittyen hallintakurssin, jossa kuitenkin väitettiin, että juuri rutiinit pitävät päätä pinnalla ja sairautta hallinnassa. Mutta mitä pitäisi tehdä, kun en kerta kaikkiaan hallitse tavallisia rutiineja kuten ihmiset yleensä?

Kun olen sillä tuulella, minä paskat nakkaan vaikka pyykkivuori uhkaisi hukuttaa puoli asuntoa alleen tai likaiset tiskit alkaisivat elää omaa elämäänsä lavuaarissa ja pöytäpinnoilla. Ja jos vessasta palaa valo, koko huussi voi olla pimeänä kaksi kuukautta, jos en saa inspiraatiota/muista koskaan ostaa lamppua. On vähän vaikeaa noudattaa rutiineita, jos epäjärjestys, kaaos ja satunnainen pimeys eivät paljon hetkauta. Se ja sama, vaikka olisin kalenteroinut, suunnitellut ja tehnyt pyhistäkin pyhempiä lupauksia itselleni viikkoa aiemmin.

En tosin usko, että kaikki tämä on pelkän bipoilunkaan syytä. Olen aina ollut surkea kodinhoitaja ja jo lapsena lahjoin nuoremman siskoni siivoamaan huoneeni omilla viikkorahoillani, kun en enää jaksanut kuunnellä äidin ja mummon nalkutusta ja huutamista. Ei tällaisella persoonan rakenteella arkea kukoistaen eletä.

Mutta aivan erityistä tuskaa minulle tuottaa kouluelämän alkaminen. Tyttäreni meni eilen kakkosluokalle, ja olen jo nyt solmussa kaiken maailman lomakkeiden ja kehotusten kanssa.

Erityisen suurella tunteella vihaan Wilmaa. Se on saatana vihoviimeinen tyrannian välikäsi ja belsebuubin keksintö. Kun opettajalta tulee viikkotiedotus, se sisältää melkein poikkeuksetta muutaman mukavan muistutuksen joistain teatterivierailuista, taidemuseovierailuista, maatilavierailuista, makkaranpaistosta (omat makkarat mukaan!), pyöräretkistä, välineiden toimittamisesta siihen ja siihen aikaan, kaiken maailman kantelekerhoista ja herra yksin osaa kuvitella mistä muusta. Lisäksi tulee vielä erikoistiedotteita muuttuneista aikatauluista, omaan lapseen liittyviä viestejä (nyt ei ollut matikan läksyt kaikki tehtyinä!) ja muuta uskomatonta informaatiovirtaa, joka saa pään totaalisen sekaisin tällaiselta älyttömän epäkäytännölliseltä tolvanalta.

Joskus tekisi mieli kirjoittaa niihin perkeleen viesteihin vastaukseksi, että EIKÖ SIELLÄ KOULUSSA VOISI VAIN KESKITTYÄ SIIHEN OPISKELUUN!? Herra varjele, jos minulla olisi useampi kersa! Joutuisin varmasti pakkopaitaan pelkän Wilman vuoksi, kun pelkän lukujärjestyksen ja aamurytmin sisäistäminen yhdelle lapselle on minulle saavutus.

Olenkin sitten aina varmasti mustalla listalla, kun tyttäreltä puuttuu joka toinen kerta jokin kaksieuronen, kypärä, luistimet tai lippulappu.

Mutta hei, tämä viikko on ollut muiden rutiinien suhteen suhteellisen valoisa. Olen saanut pyykättyä 2 koneellista (vain 4 jäljellä), siivottua makkarin, keittiön ja eteisen lattian pesemisiä myöten ja tänään imuroin olohuoneen niin, että mattokin muutti väriä hinkattuani parin sentin kerroksen kissankarvaa siitä päältä.

Jos Wilmaa ei olisi, tämä viikkohan olisi ollut menestys.

Suhteet Oma elämä Terveys Vanhemmuus

8.8.2018 minaenolesama

ITKUSTA, JOKA EI KOSKAAN TULE

Olen tämän elämäni suurimman maanjäristyksen aikana todennut, etten enää osaa itkeä. En ole muutenkaan helposti parkuvaa tyyppiä, mutta kyllä minä vielä kymmenen vuotta sitten muistaakseni joskus itkin. Jos petyin, jos loukkaannuin, jos surin, jos näin surullisen elokuvan tai kuulin koskettavan biisin.

Nyt kaikki on jumissa jossain sisälläni. Paha olo ja kipu kiertyvät ympärilleni kuin pahantahtoinen köynnös, eikä se päästä irti eikä anna minun kitkeä sitä irti itkemällä.

En itkenyt, kun kohtasin työpaikassani ennakkoluuloja ja epäreilua kohtelua. En itkenyt, kun muutin tyttäreni kanssa kahdestaan oudolle paikkakunnalle. En itkenyt, kun menetin työpaikkani sairauden vuoksi. En itkenyt, kun hain eroa enkä silloin, kun eropäätös tuli kotiin. En itkenyt, vaikka tyttäreni itki ikävissään iltaisin isänsä perään. En itkenyt, kun minulle aina läheinen mummoni kuoli. Enkä itkenyt, kun toinenkin työpaikka meni sairauden vuoksi. En itke depressiota, en rahapulaa, en itsetunnon menetystä enkä ylipäänsä itsesäälistä.

Koko aikana ainoa kerta, kun itku tuli, oli kun läheinen ystäväni ja entinen poikaystäväni kuoli täysin yllättäen sydänkohtaukseen puolitoista vuotta sitten. Uutisen kuullessani en itkenyt, mutta hautajaisissa itkusta ei ollut tulla loppua. Surin ystävääni ja kaikkia suunnitelmia, jotka eivät koskaan toteutuisi. Lisäksi olin täysin yksin vieraiden keskellä. Kukaan ei tullut mukaan, enkä minä pyytänyt. Luulen, että kun itku kirkossa riistäytyi valloilleen, itkin myös yksinäisyyttäni ja pahaa oloani, vaikka tilanne tuolloin ei vielä ollut eskaloitunut ollenkaan niin pahaksi kuin se lopulta eskaloitui. Ehkä oli myös helpompi itkeä vieraiden nähden.

Tämän jälkeen en ole taaskaan itkenyt. Ja minä todella todella haluaisin. Aika ajoin itku tulee lähemmäs ja vääristää kasvoja, kostuttaa silmiä ja puristaa kurkkua, mutta vaikka haluaisin antautua sille, mitään ei lopulta tule ulos. Näillä hetkillä ei ole mitään järjellistä aikataulua. Tänään itku yritti ponnistella esiin, kun kuskasin tytärtäni uimarannalta kotiin. Antti Tuisku pauhasi iloisesti radiosta, tyttäreni pälätti omiaan ja minun kasvoni kiristyivät ottamaan itkua vastaan. Mutta ei se tullut taaskaan.

Ehkä minun pitäisi ottaa tämä puheeksi seuraavan kerran sairaanhoitajan vastaanotolla. En halua elää loppuelämääni siten, että kehoni on jatkuvasti pahan olon vankina. Pelkään nimittäin, että jos pahaa oloa ei pura, se muuttuu muuksi. Pysyväksi katkeruudeksi. Välinpitämättömyydeksi. Tai mikä pahinta, vihaksi.

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys