Tänään olen aivan tympääntynyt itseeni. Valvoin koko yön hirveän migreenikohtauksen kourissa ja jouduin peruuttamaan tapaamisen ystävänikin kanssa, koska olo on vieläkin hauras ja kivulias. Silmiin sattuu, niskaan sattuu ja vatsassa on koko ajan sellainen tunne, että siellä arvotaan, oksentaako vaiko eikö. Lisäksi selkäni on jatkuvasti jäykkä, nilkkoja särkee ja muutama päivä sitten sain kuulla kipeän polven röntgenkuvausten tuloksen: siellä on nivelrikko.

Tunnen oloni 85-vuotiaaksi ämmänkäppyräksi. Olen kärttyinen ja ärtyisä, koska jokin kipu on aina läsnä. Jos ei henkinen niin fyysinen. Jos ei fyysinen niin henkinen. Tosin viime viikkoina olen ollut jatkuvasti kipeä jostain kohtaa kehoa, joten fyysisestä kivusta on tullut ilmeisesti pysyvä kumppani. Se on hieno lisä tähän Via Dolorosaksi muodostuneeseen masennusvaiheeseen. Aika ajoin ihmettelen, pitäisikö minun mennä kipuineni lääkäriin, mutta olen toistaiseksi pysynyt kotona. En halua yhtään diagnoosia lisää enkä jaksa jankuttaa lääkäreille, että jotain on oikeasti vialla. Oli aivan tarpeeksi vaivalloista saada lähete röntgeniin turvonneen ja kipeän polven kanssa.

Sen sijaan haluaisin tarjoiluvadillisen sellaisia nappeja, pillereitä ja troppeja, että kaikki kipu katoaisi edes vähäksi aikaa. Mutta niitähän ei minulle anneta. Minulla kun on muutenkin keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä yllin kyllin ja vielä taipumista addiktioihin. Ikään kuin sillä olisi mitään väliä. Jos ihminen on tottunut vetämään sellaisia annoksia mielialalääkkeitä kuin minä, muutamat kipulääkkeet tuskin enää siinä cocktailissa tuntuvat. Maksa huutaa hoosiannaa joka tapauksessa.

Kaikista pää-, polvi-, selkä- ja niskakivuistani huolimatta ottaisin ne silti ennemmin kuin pysyvän henkisen kivun.

Henkinen kipu on kammottavaa. Se tuntuu siltä kuin jokin söisi minua sisältä päin, kaivautuisi aivoihin ja raatelisi lihaksia. Se tuntuu siltä, että haluan repiä ihoni irti ja iskeä sisuksiin puukkoja, nauloja ja koukkuja. Jos ja kun nukun, psyykkinen kipu riivaa unissakin. Se loihtii hirviöitä, kuolemaa, epätoivoa ja häpeää niin, että herään läpimärissä lakanoissa ällöttävän kuuma ja tykyttävä maku suussa.

Toistaiseksi psyykkinen kipu on saanut minusta yliotteen vain aika ajoin. Tosin tämä viimeisin depressio on ollut poikkeuksellisen pitkäaikainen ja sitkeä ja aina kun tuntuu siltä, että ”Nyt minä tämän voitan”, tulee uusi aalto. Tekisi mieli huutaa välinpitämättömälle jumalalle tai paholaiselle, että ”Lähettäkää minulle se pyörätuoli! Kunhan en enää koskaan tarvitse masennus- ja ahdistuslääkkeitä!” 

Tämän kun nyt menin vielä kirjoittamaan, minulla on huomenna vuosisadan paniikki- ja ahdistuskohtaus sekä saatanallinen nivelkipu. Ja kuten tavaksi on muodostunut, yhtaikaa.