Olen viime aikoina tuntenut oloni paremmaksi kuin aikoihin ja samoihin aikoihin on alkanut tapahtua jotain sellaista, mitä ei tapahtunut aikoihin. Olen alkanut kiinnittää huomiota ulkonäkööni ja olemukseeni ja ruvennut taas tuntemaan ja ajattelemaan enemmän kuin jokin mikroskoopissa kiemurteleva tohvelieläin. Kun katson taaksepäin mennyttä vuotta ja pidempääkin aikaväliä, sitä leimaa räikeä välinpitämättömyys monissa asioissa, jotka ovat normaalin terveen ihmisen arkipäivää. Kuten esimerkiksi puhtaat vaatteet tai normaali tunne-elämä.

Listasinkin tähän asioita, joista tunnistaa depressiopotilaan – lista ei tietenkään oli täydellinen ja toisaalta jotkut onnistuvat pahassakin masennustilassa vaikuttaa siltä, että he ovat skarppeja ja huolehtivat itsestään. Minäkin onnistuin jonkin aikaa. 

Jos havaitset ystävänä, läheisenä tai puolisona useita tai kaikki näistä merkeistä, voit olla aika 100% varma, että ihmisellä ei ole kaikki hyvin. Itse asiassa parikin riittää: jos yleensä huoliteltu ihminen alkaa yhtäkkiä kulkea samoissa vaatteissa viikkotolkulla ja haista pahalle, kannattaa huolestua.

1. Vaatteet

Olen kulkenut jos jonkunlaisissa rytkyissä julkisilla paikoilla. Normaalisti olen huolettomastikin pukeutuneena tarkka puhtaudesta, väreistä ja siitä, että vaatteet sopivat yhteen, mutta masennuksen aikoihin olen laahustanut supermarketeissa pyjamahousuissani, joissa on maalitahroja, toppatakissa, jonka vetoketju on rikki ja jossa on myös maalitahroja, virttyneissä t-paidoissa ilman rintaliivejä ja rumissa, yksissä ja samoissa lenkkareissa. Ei ole vain kiinnostanut paskan vertaa. Kauppaan meno on ollut yksi arkipäivän inhottavista pakkorituaaleista, enkä todellakaan jaksanut alkaa muuttamaan ulkonäköäni kaupassakäynnin vuoksi.

2. Tukka

En ole leikkauttanut hiuksiani neljään vuoteen ja ne ulottuvat vyötärölle. Minulla on onnekseni pitkä ja luonnonkihara tukka, mutta jotain hoitoa sekin joskus tarvitsisi. Joskus viime talvena en pessyt hiuksia ennen kuin peilistä alkoi nähdä, kuinka rasvaiset ne olivat huolimatta siitä, että pidin ne sotkuisella poninhännällä tai nutturalla. Lempikampaukseni on ollut hiuslenksulla punottu kummallinen nutturan ja poninhännän sekoitus, josta valuu suortuvia niskaan samalla kun osa on kiinni kaksin kerroin lenksulla. Tällä tekniikalla ei tukkaa tarvinnut edes avata kolmeen neljään päivään. Nukkumaan vaan samassa kampauksessa ja ylös ja ulos samassa tyylissä – kampaamatta ja lenksua avaamatta. 

3. Muu hygienia

Suihkussakäynti muuttui niin vastenmieliseksi, että olisi luullut kyseessä olevan keski-aikaisen kidutuksen. Pesin viikkotolkulla vain kainalot lavuaarin yllä ja alapään käsisuihkulla. Välistä en jaksanut tehdä sitäkään ja havahduin vasta sitten, kun kainaloista tai alkkareista uhosi sellainen löyhkä, että sitä eivät enää voineet edes depressiopotilaan välinpitämättömyys ja piittaamattomuus sivuuttaa. Minä haisin, vaatteet haisivat ja tyttärenikin reagoi joskus siihen, että äidin kainalot haisivat pahalta kun hän tuli lähelle. 

4. Huonot elämäntavat

Kun mieli romahtaa, romahtaa myös keho – ainakin minun tapauksessani. Mitä syvemmälle depressioon uin, sitä harvemmin kävin kävelyllä tai harrastin muuta liikuntaa, kunnes en tehnyt enää muuta kuin kuljin sohvan, keittiön, vessan ja roskakatoksen pakollista väliä (jos työmatkoja ei oteta lukuun). Olin syönyt vuosia suhteellisen terveellisesti, liikkunut paljon ja painoni oli hyvällä tolalla.

Paino alkoi nousta vuoden 2015 aikana, jonne olen ajoittanut tämän vuosia kestäneen paskamyrskyn alun. Depression lisäksi sairastuin autoimmuuniin suolistotylehdukseen. Mitä pahemmalta olo tuntui, sitä enemmän alkoi kulua suklaata (suolistosta viis). Viime talvena ostin kuukausien ajan joka päivä lempisuklaitani: Fazerinaa, Maraboun Minttukrokanttia ja Buenoa. Useimmiten ostin kaikkia yhtä aikaa. Suklaasta tuli oudon hyvä olo ja se korvasi vanhan kaverini alkoholin, kun lapsen aikana en viitsinyt alkaa tissuttelemaan. Söimme pizzaa tai kebabia joka viikko, usein monta kertaa viikossa ja kun pizzaa ei ollut, tytär söi Saarioisten ruokaa kun minä mässytin mitä tahansa epäterveellistä. Kun tyttö oli isällään, join viiniä tai olutta taintumukseen saakka. Myös tupakointi lisääntyi. Kun aiemmin olin polttanut maksimissaan 5 tupakkaa päivässä, saattoi yhtenä päivänä mennä 10 savuketta.

Lopputulemana lihoin 30 kiloa parin vuoden aikana, kuntoni on täysin nolla ja olen saanut taistella vierottaakseni itseni a) suklaasta, b) viinistä, c) tupakoinnista (ei kokonaan, paheitakin pitää olla). 

5. Hitaus

Olen aina ollut nopea suunnittelemaan ja tekemään asioita ja osaan huolehtia itsestäni, mutta masentuneena olin yksinkertaisesti järkyttävän hidas. Myös järjeltäni. En huomannut tai muistanut laskuja, minkä ansiosta minulla on nytkin 900 Euron lasku perinnässä viime vuodelta. En osannut hoitaa asioita esim. Kelan kanssa, kun sairauslomani alkoi ja siitä hyvästä sain 200 Euron laskun, joka myöhemmin lisäselvitykseni ansiosta (jonka sain tehtyä kun voin jo vähän paremmin) annettiin minulle anteeksi terveydellisin perustein. Menin kauppaan, enkä muistanut, mitä piti ostaa, ennen kuin olin pysähtynyt ja tuijottanut tyhjyyteen mahdollisesti minuutteja. Töissä tein samoja asioita kaksi, kolmekin kertaa, kun en muistanut tehneeni niitä jo. Samalla osa tekemättömistä töistä jäi tekemättä. Kun en vain muistanut. Hitaus oli myös motorista. Laahustin, mikä ei ole ollenkaan tapaistani. Tarvitsin aikaa, että pääsen sängystä ylös, mikä ei ole yhtään tapaistani. Kaikki tekeminen hidastui: töiden tekeminen, käden liike astioita ottaessa, postia avatessa, kävely roskapussia katokseen kantaessa, lukeminen tyttären läksyjä tarkastaessa, ajatuksen kulku. Oli kuin olisin raahautunut eteenpäin sementtipaino päälläni ja päässäni.

6. Välinpitämättömyys ja vetäytyminen

Pahimpina aikoina en enää halunnut katsoa – enkä katsonutkaan esim. peiliin. Taannuin ajatuksettomaksi, apaattiseksi ja tunnottomaksi olennoksi, jota ei huvittanut mikään. En käynyt missään, en mennyt mihinkään, en halunnut mitään, en tuntenut mitään. En välittänyt vastata ystävieni viesteihin Facebookissa tai Instassa ja tekstiviesteihinkin vastaaminen tuntui vastenmieliseltä ja jos vastasin, se kesti päiviä. En päivittänyt mitään, kun mielestäni ei ollut mitään päivitettävää ja some tuntui muutenkin ällöttävän teennäiseltä paikalta. En vastannut puheluihin. Tai jos vastasin niin pitkin hampain, koska tiesin, että jos en vastaisi esim. äidilleni, hän soittaisi seuraavaksi poliisille tietyn ajan jälkeen. Ainoa tunne, jonka muistan oli ärtymys. Olin aivan saatanan ärtynyt, kun joku yritti ottaa yhteyttä. Halusin vain olla rauhassa. Rauhassa! Mikä siinä oli niin helvetin vaikeaa tajuta. Olin ärtynyt myös tyttärelleni, jos hän halusi sitä vaatimatonta huomiota, jota pystyin antamaan. Sitten pyysin anteeksi ja toistin saman parin päivän kuluessa.

7. Seksuaalisten tunteiden kuoleminen

Olen ollut kohta kolme vuotta yksin vapaaehtoisesti, mutta vielä vuonna 2016 alkuvuodesta minulla oli sentään joitain yksittäisiä kohtaamisia miesten kanssa. Olen aina ollut melkoisen seksuaalinen, enkä enää neljänkympin ylitettyäni osannut hävetä tarpeitani ja ne olivat 1) seksi, 2) oma rauha = ei parisuhdetta. Kun masennus alkoi toden teolla verottaa voimiani vuoden 2016 alussa, katkaisin nopeasti kaikki suhteet. Ei vain huvittanut, niin kuin ei mikään muukaan. En masturboinut, en haaveillut seksistä, en tarvinnut seksiä ja minusta tuntui oudolta, kuinka paljon seksistä jaksettiin jauhaa, kun siitä oli tullut täysin tarpeetonta minulle itselleni.

Nyt kun olen tervehtymässä, myös seksuaalisuuteni on herännyt. Ja millä voimalla! Mieleni tekisi juosta alasti ulos kadulle ja pyytää ketä tahansa miespuolista panemaan minua ja kunnolla – niin puutteelliselta oloni tuntuu melkein kolmen vuoden paaston jälkeen. En ole aikeissa toteuttaa uhkaustani, enkä ole myöskään innostunut satunnaisesta seksistä – ainakaan vielä – , joten olen päätynyt lukemaan seksin täyttämää roskakirjallisuutta ja harrastamaan sooloseksia monta kertaa päivässä.