Olen lukenut aikoinaan useammankin kertomuksen työnhaun vaikeuksista ja pitänyt tarinoita liioiteltuina ja kirjoittajia jollain tapaa epäilyttävinä tyyppeinä. Uskoin pitkään, että pelkästään ahkeruudella ja tahdolla pääsee eteenpäin, ja että työnhakija saa syyttää itseään, jos hän ei töitä saa. Olen ollut väärässä. Minun etuni työmarkkinoilla on aikaisemmin ollut se, että olen ollut työpaikkailmoitusten satuolento: nuori, pitkän kokemuksen omaava, nousujohteisen uran luonut organisointikykyinen, itseohjautuva työntekijä, joka nauttii myös tiimityöstä.

Nyt kun olen ollut yli puoli vuotta työttömänä, työpaikkahakemuksieni määrä voidaan laskea kymmenissä. Tuntuu siltä, että mitä pitemmän ajan olen työttömänä, sitä epätodennäköisemmin saan kutsua edes haastatteluun. Jos pääsen haastatteluun, saan paljon kehuja ansioluettelostani, olemuksestani ja tiedoistani, mutta työpaikkaa – sitä ei kyllä heru. 

Luulen, että suurin syy on se, että mielikuva minusta kultamunia munivana ihmeolentona on kärsinyt. Ansioluetteloni jatkuvuus on katkennut ja olen 45-vuotias. Kolmekymppisenä CV:n risaisuus ei vielä herätä kauheasti huomiota, koska sen ikäinen voi vielä kokeilla sopivia ammatteja. Yli neljäkymppisenä pitäisi kuitenkin olla jo vakaa tausta. Kaksi alle kahden vuoden työsuhdetta ansioluettelossa ja sairauden vuoksi työttömäksi päätyminen on enemmän kuin epäilyttävää – varsinkin, jos olet irtisanoutunut työpaikasta terveys- ja perhesyiden vuoksi.

Olen kertonut haastatteluissa ja hakemuksissa rehellisesti, että työttömyyteni taustalla on sairautta ja perhesyitä (en haluaisi ajaa 2 tuntia tai enemmän työmatkaa tyttäreni takia), mutta jos diagnoosia on kysytty, olen valehdellut. Miksikö? Siksi, että pitkäaikaissairaus on jo itsessään huonoa mainosta työntekijälle. Vaikka kaksisuuntaisuudesta ja masennuksesta ja niiden yleisyydestä on kirjoitettu laajasti, ovat mielenterveysongelmat edelleen työnhaussa ehdoton no no. Satun tietämään, koska olen itse rekrytoinut ja johtanut tarpeeksi laajoissa piireissä; tiedän, miten mielenterveysongelmista työpaikoilla puhutaan.

Päin naamaa työnantajan edustaja on tietysti poliittisesti korrekti, mutta parhaiden kamujensa ja johtoryhmän kesken mielenterveysongelmista johtuvilla sairauslomilla olevaa työntekijää ruoditaan armotta. Hänen pollansa ei vaan kestä, onhan se jo pitkään ollut omituinen, muistatteko senkin virheen, minkä hän teki silloin vuonna nakki ja pottu, hänen tekemisensä varaan ei voi laskea enää mitään, ehkä parempi jos siirretään Matti/Maija kehitystehtäviin tai muuhun toimenkuvaan, jossa ei ole enää entisenlaista vastuuta. On ollut todella valaisevaa seurata varsinkin johtoryhmien naureskelua, ärtynyttä kommentointia ja pään puistelua pitkäaikaissairaista puhuttaessa (myös tuki- ja liikuntaelinsairaat ovat melko perseestä). Ei ehkä ihme, että erosin itse työstäni. 

Ymmärrän kyllä työnantajankin tuskan, sillä vastuullisessa hommassa ollut ihminen ei välttämättä heti ole valmis entisenlaiseen pyöritykseen. Mutta eihän se sitä tarkoita, että masennus tai vaikkapa uupumus olisivat vieneet työntekijältä tämän kaiken osaamisen ja henkiset kyvyt lopullisesti. Masennuksen syyt eivät monesti ole ollenkaan liitännäisiä työhön tai jos ovatkin, niin usein vain osittain. 

Työnhaussa olen siis turvautunut puolitotuuksiin terveydentilaani ja motivaatiotani selvittäessäni. Minulla on ollut suolistotulehdus (totta, mutta 2 vuotta sitten), olen eronnut työmatkan pituuden takia tai etsin kokonaan erilaisia tehtäviä. Jälkimmäisin syy on täysin tottakin (terveyssyiden ohella), mutta työtehtävien saaminen varsinkin uudelta alalta näyttää olevan kaikkein suurin utopia. Vaikka ilmoitan, että teen hommat aloittajan/TES:n alimmalla palkalla, en saa edes mahdollisuutta. En pääse edes työnantajille ilmaisiin TE-toimiston järjestämiin harjoittelijaohjelmiin.Yksi työnantaja totesi, ettei ymmärrä, miksi haluan vaihtaa alaa, kun minulla on niin hieno ura toisenlaisissa tehtävissä. 

Selitä siinä sitten, että ulkomailla asuessasi sinulla ei ollut paljon vaihtoehtoja ja menit töihin sinne mistä töitä löytyi ja olet sittemmin puurtanut johtajaksi tehtävänkuvassa, johon sinulla ei ollut mitään aikomusta päätyä ja huomannut lopulta, että jos saisit valita, hyppäisit mielelläsi pois.

Juu, epäilyttävää. Varsinkin jos se hyppy pois on tullut jo toteutettua. En ole enää satuolento, olen ihminen. Eihän sellainen työllisty.