Äitini soitti taas eilen. Nyt kun olen itsekin äiti, olen ihmetellyt entistä enemmän meidän suhdettamme. Jos siitä jotain varmaa voi sanoa, se on hyvin erilainen verrattuna siihen, millainen suhde minulla on omaan tyttäreeni. Nyt kun olen ollut sairaana, äitini on päättänyt heittää marttyyrinviitan selkäänsä ja syyttää itseään siitä, että hän on ollut huono äiti ja kaikki vaikeuteni johtuu siitä. Olen vakuutellut hänelle toista, vaikka suhteemme ei olekaan ollut kovin auvoinen, ja vaikka huonona päivänä tekisi mieli kirkua, että ”Kyllä! Saatanan lehmä, moni asia on sinun syytä!”

Minusta tuntuu, että olen ollut aina äidilleni suurimmaksi osaksi välttämätön riesa. Hankala lukutoukka, jolla ei ole sisäsyntyistä järjestyksen tajua eikä painetta siivota ja järjestää ja harrastaa sellaisia naisellisia hyveitä kuin Tupperware-kutsuja, ämmien kanssa juoruilua ja julkisivun pakonomaista suojelua. Hankalaa vain on ollut se, että valitettavasti olen ollut akateemisesti joukosta lahjakkain, ja äiti on pönkittänyt omaa itsetuntoaan minun saavutuksillani aina siihen asti, kun romahdin.

Jo aivan nuorena muistan, kuinka minut työnnettiin isän matkaan isän harrastuksiin, punttisalille, raveihin ja isän kyläilyreissuihin. Kaksi vuotta nuorempi siskoni jäi äidin luo kotiin. Kun olin kotona ja jos mokasin, äiti huusi ja haukkui pystyyn. En saanut itkeä, jos itketti (ÄLÄ MÄRISE!) ja kun kysyin pelokkaasti, rakastaako äiti minua vielä, sain vastaukseksi kärsimättömän joojoon. Minun piti vahtia jo viisivuotiaana pikkusiskoani kerhossa, jotta toiset eivät kiusaa häntä. Kun toinen pikkusiskoni syntyi, tuli keskimmäisestä siskostani kaiken säälin kohde, koska keskimmäiset (= minun äitini) aina jäävät ilman huomiota. Äitini oli ilmiselvästi päättänyt, että hänen keskimmäisensä ei kärsi huomiotta. Nuorin siskoni oli meitä selvästi nuorempi, joten hän oli suloinen pikkuneiti, joka perinteiseen tapaan sai enemmän periksi kuin me kaksi.

Kun minua alettiin kiusata koulussa 9-vuotiaana, yritin kertoa asiasta äidille. Sain osakseni naurut ja ylimielisen ”rakkaudesta ne hevosetkin potkii”. Potkivat todella: selkään, kun istuin pulpetissani. Lisäksi sivalsivat avarilla naamaan, tönivät ja pilkkasivat kaikkea pukeutumisesta asentoon ja viittaamiseeni.

Aloin yökastella 12-vuotiaana. Opin vaihtamaan lakanat salaa yöllä, koska pelkäsin saavani siitäkin haukut ja aloin laittaa patjan ja lakanan väliin pyyhkeen, ettei patja liikaa likaannu. Äiti heräsi silloin tällöin hääräämiseeni ja kun pari kertaa myönsin pissanneeni vuoteeseen, äiti heitti silmät selälleen ja tuhahti ihmetellen ”miten sä nyt tossa iässä sänkyäs kastelet”. Myöhemmin valehtelin vain käyneeni vessassa ja jemmasin lakanat ja pyyhkeet kylppäriin siihen asti, että äiti meni takaisin sänkyyn. Samoihin aikoihin äiti stressasi keskimmäisen sisaren ujoutta ja sitä, kuinka ”sillä ei varmaan ole paljon kavereita, kun se raukka ei uskalla jutella”. 

Tosiasia on, että molemmilla nuoremmilla sisarillani on aina ollut isompi ystäväpiiri kuin minulla. Ala- ja yläasteella minulla oli tasan yksi luotettava ystävä, joka on ystävä vielä 38 vuoden jälkeenkin. Ilman häntä olisin tuskin selvinnyt jotakuinkin järki päässä peruskoulusta. Myös ystäväni oli vääränlainen äidilleni. Hänen äitinsä oli eronnut ja toisessa liitossa (Kauheaa! Ero oli varmasti naisen syytä!), hän pukeutui liian muodikkaasti ja meikkasi (kyllä se yrittää olla sitten hieno!) ja sen takia myös ystäväni sai ei-toivotun leiman äitini päässä. Kaikkea tätä äiti ei tietenkään sanonut kaverilleni päin naamaa ennen kuin hän oli jotain kuusitoistavuotias. Onneksi ystäväni on niitä ihmisiä, jotka eivät pienestä hätkähdä. 

Olen jälkikäteen ajatellut, että kouluaikainen hikipinkoiluni selittyy vain osittain opiskeluinnolla. Todennäköisesti opin varhain, että sain hyvää huomiota äidiltä aina, kun toin kympin kotiin. En koskaan valittanut läksyistä ja kirjoitin huippuarvosanat lukiosta ja pääsin yliopistoon ensimmäisenä suvustani. Mitä parempaa menestykseni oli koulu- ja työelämässä, sitä vähemmän kuulin huokailua ja nalkutusta ja sitä enemmän hyväksyvää hymähtelyä mitä heikkouksiini tulee. 

Kun sitten talvella putosin kyydistä kuin kivi, alkoi äitini painostaa minua ”ryhdistäytymään” ja ”ottamaan itseäni niskasta kiinni”. Hän kertoi, ettei kehtaa sanoa kenellekään, että olen sairauslomalla, vieläpä MIELIsairauslomalla. Kukaan hänen ystävänsä ei edes tiedä, etten enää käy töissä. Nyt kun aikaa on kulunut, hän on pelokkaasti alkanut kysellä, aionko ylipäänsä enää töihin. Kun lihoin reippaasti masennukseni syvimmässä vaiheessa, sain kuulla päivittäin haukkuja siitä, kuinka olin päästänyt itseni tällaiseen kuntoon, kunnes ilmoitin, ettei tarvitse soittaa eikä nähdä, jos se vittuilu vielä jatkuu. En vastannut puhelimeen kuin murjottava teini ainakaan 3 viikkoon. 

Äitini ei ole hirviö ja hän rakastaa minua omalla tavallaan ja minulla on ollut paljon parempi lapsuus kuin monella muulla lapsella.  Hän on vain jostain syystä aina ollut vakuuttunut siitä, että olen itsepäinen ja harvinaisen vahva ihminen, joka ärsyttää häntä tahallaan kaikin mahdollisin tavoin. Kuitenkin lommot itsetunnossa ja epävarmuus rakkaudesta ovat saattaneet olla osatekijöitä, jotka ovat tehnyt psyykestäni tavallista hauraamman.

Kun oma tyttäreni syntyi, päätin, etten näytä minuun juurtunutta kärsimättömyyttä ja ailahtelevuutta hänelle samalla tavoin kuin oma äitini näytti. Epäonnistunuthan minä siinä olen. Mutta toisaalta pyydän tyttäreltäni anteeksi, jos käyttäydyn huonosti ja yritän keskustella hänen kanssaan kaikesta toitottamatta omia valmiita käsityksiäni asioista. Ainakin olen erilainen siinä, että syliini saa aina tulla ja halimme ja pusimme joka päivä. Toivon, että oma tyttäreni rakastaisi minua isompanakin varauksettomasti. Sitä en voi suhteesta omaan äitiini sanoa. Joskus minusta suorastaan tuntuu, että pärjäisin paremmin, jos hän ei olisi huohottamassa niskaan ja vaatimassa huomiota ja tarkasti harkittuja lauseita osaksensa. Se ei ole kiva tunne.